Oliko Jeesus itse uskonnollinen, kristittyhän hän ei ainakaan ollut? Arviossa Uskontopuhetta

Kuva: Gaudeamus

Uskontopuhetta – Uskonnon monet merkitykset -kirjan (Gaudeamus, 2025) toimittajat laittoivat tekoälyn listaamaan kymmenen sen mielestä yleisintä uskontoa koskevaa populaaria väitettä Suomessa. Tulos oli ainakin allekirjoittaneen mielestä varsin odotetunoloinen. ”Suomi on kristillinen maa ja sen pitäisi pysyä sellaisena”. ”Uskonto kuuluu yksityiselämään, ei julkiseen keskusteluun”. ”Kaikki uskonnot opettavat pohjimmiltaan samaa”. ”Ateismi on tiedeperusteinen ja rationaalinen maailmankuva”. Ja sitä rataa.

Mutta mistä silloin puhutaan, kun puhutaan uskonnosta? Rituaaleista, käyttäytymisestä vai uskosta, joka suomen kielen käyttäjän on luontevaa liittää uskontoon tai jopa määritellä ne yhdeksi ja samaksi asiaksi? Martin Ubanin, Petra Kuivalan ja Titus Hjelmin toimittama puheenvuorokokoelma ei esittele niinkään uskonnon monoliittista määritelmää kuin laajan, tieteellisesti perustellun näkökulmapaletin aiheeseen.

Tosin, ei määritelmistä pitävä täysin ilman vastauksia jää. Esimerkiksi Teemu Pauhan ja Antti Räsäsen kirjoittamassa Uskonto psykologisena ilmiönä -puheenvuorossa sivutaan niin sanotun kognitiivisen uskontotieteen (KU) aihealueeseen luettuja näkemyksiä, joissa uskonnollisuuden ja uskonnon alkuperää haetaan ihmismielen rakenteista ja toimintamekanismeista. KU ja moderni psykologia tuovat mukaan kokonaisuuteen myös evolutiivisen näkökulman. Aivomme ja mielemme ovat aikojen kuluessa muokkautuneet ympäristön asettamissa valintapaineissa, ja yhtenä – ehkä myös lajin ja sen yksilöiden kelpoisuutta lisäävänä piirteenä – kehittyi taipumus uskonnollisuuteen. Tutkijat kuitenkin katsovat, että mitään erillistä ”uskonto-osastoa” mielestämme/aivoistamme ei löydy. Kyse olisi lähinnä eräänlaisesta kollateraali-ilmiöstä, yleisten psyykkisten toimintamekanismien yhteyteen kehittyneestä lisäpiirteestä.

Kognitiivisesta näkökulmasta uskontoon kiinnostuva voi seuraavana askeleena Pauhan ja Räsäsen tarjoaman sisäänheittointron jälkeen tutustua esimerkiksi samaisen Pauhan ja Roosa Haimilan toimittamaan Uskonto mielessä -kirjoituskokoelmaan (Gaudeamus, 2024; lue arvio) ja sen ensimmäiseen pääosaan.

Uskontopuheen kirjoittajia on seitsemäntoista, ja heidän erikoisalansa vaihtelevat teologiasta sosiologiaan, filosofiasta pedagogiaan ja viestintä- ja mediatutkimuksesta antropologiaan, psykologiaa ja historiantutkimusta unohtamatta. Kun puheenvuorokokoelma on hyvinkin kohtuukokoinen, kukin kirjoittaja joutuu tyytymään tiiviiseen ja lyhyeen tutkimustulostensa tai näkökulmansa esittelyyn. Teoksessa siis satsataan horisontaaliseen kattavuuteen ja kokonaiskuvan hahmottamiseen uskonnontutkimuksesta Suomessa ja muualla. Ja juuri siinä on teoksen olemassaolon perustelu ja voima: silmien avaamisessa, uskontolukutaidon alustavassa kehittämisessä ja jatkovirikkeiden antamisessa.

* *

Entä riittääkö nykylukijan houkutteluun lyhyt teksti? Ainakaan Uskontopuheen kirjoittajat tai toimittajat eivät luota pelkästään siihen. He ovat panostaneet myös lukujen otsikoihin ja aloituksiin. Esimerkiksi epilogia lukuun ottamatta kirjan viimeinen luku on otsikoitu Uskonnoton Jeesus. Kuten luvun kirjoittaja Lauri Thurén toteaa, usko Jeesukseen mielletään Suomessa usein suorastaan uskonnon synonyymiksi. Hän kuitenkin kysyy lukijaltaan, ”mutta oliko Jeesus itse uskonnollinen” ja jatkaa, että kristitty Jeesus ei ainakaan ollut, vaan juutalainen.

Heräteltyään lukijan mielenkiinnon Thurén jatkaa pyrkimällä näyttämään, etteivät Jeesuksen käyttämät lukuisat vertaukset ole leimallisesti juutalaisia tai kristittyjä, kuten niitä on – usein allegorisesti – myöhemmin tulkittu, ja että Uusi testamentti itse asiassa ”torjuu uskonnon perusilmiöitä”. Varsin koukuttavaa? Toki sillä ehdolla, että on ylipäätään kiinnostunut ilmiöstä nimeltä uskonto.

Monen muunkin luvun alku houkuttelee jatkamaan, mutta tekstien pysyvä ja syvempi kiinnostavuus perustuu lopulta kirjoittajiensa ehdottomaan asiantuntijuuteen ja heidän esittämiensä näkökulmien avartavuuteen. Lisäksi puheenvuorot ovat lähes poikkeuksetta kytkettävissä tai kytköksissä lukijan omaan arkeen ja yhteiskuntamme nykyilmiöihin.

Esimerkiksi Teemu Tairan kirjoittaman luvun otsikko kysyy Mitä hyötyä on olla uskonto? Taira selvittää meille, millä eri tavoin uskonnolliseksi luokittelemisesta voi olla hyötyä – tai haittaa – eri yhteiskunnallisille toimijoille. Pikku esimerkkinä toimikoon taannoinen (vai nykyinenkin?) Suvivirsi-jupakka. Muuttuuko tilaisuus uskonnolliseksi, jos siellä lauletaan virsi, eikä mikä hyvänsä virsi, vaan nimenomaan meidän kaikkien yhteiseksi kulttuuriseksi symbolipääomaksemme muuttunut Suvivirsi? Luokitteluissa on näin aina kysymys myös luokittelujen seurauksista, vallankäytöstä ja yhteiskunnallisesta organisoitumisesta.

Keskelle nykyarkea ja sen keskustelunaiheita tähtäävät myös esimerkiksi Martin Ubanin teksti Tunnustuksellisuus ja pakko, uskonto kouluopetuksessa ja Katja Valaskiven yhdessä Johanna Sumialan kanssa kirjoittama Digitaalinen uskonto -puheenvuoro. Jälkimmäiset kirjoittajat kysyvät muun muassa, ”miltä näyttää tekoälyn uskonto?” Selviää, että kolmen maailman suurimman tekoälypohjaisia kuvantunnistuspalveluja tarjoavan teknologiajätin palvelut tunnistavat kuvista uskonnon erittäin huonosti, ja jos tunnistavatkin, antavat selityksensä kristinuskoon viittaavin käsittein. Virheiden ja yksipuolisuuden sylttytehdas ovat tietysti yksipuoliset tekstit, joilla tekoälyä on opetettu.

Kaikkia mahdollisia näkökulmia uskontoon ja uskonnollisuuteen ei Uskontopuhetta-teokseen ole ahdettu, eikä tietenkään ole voitukaan ahtaa. Sekä tilan puute että mokoman hankkeen mielettömyys ovat sen estäneet, niin kuin epäilemättä myös kustantajan ja toimittajien ammattitaito. Vielä lisänäkökulmia uskontoon suomen kielellä kaipaava löytää niitä esimerkiksi yllä mainitsemastani Pauhan ja Haimilan toimittamasta kirjasta sekä vaikkapa hieman erityyppisesti aihetta lähestyvästä Henki ja elämä -kokoelmasta (Kulttuurivihkot, 2025; lue arvio). Jälkimmäisessä tutkitaan muun muassa hengellisyyden pimeitä puolia yleensä kuin myös erikoistapauksena sitä, miten uskonnosta tulee osa sotaa. Toisaalta aiheina ovat myös hengellisyys ja hoitava spiritualiteetti sekä hengellisyys maailmaa muuttavana voimana.

Uskontopuhetta on hieman oppikirjamainen ja luettelomainen tiivistelmä uskonnontutkimuksen nykysuuntauksista. Puheenvuorot päättyvät juuri silloin, kun kussakin aiheessa voitaisiin alkaa kairautua vähän syvemmälle. Voisin toisaalta kuvitella, että juuri tätä teoksen kustantaneet, toimittaneet ja kirjoittaneet ovat hakeneetkin.

Kari Heino

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua