Mistä se singulariteetti tuli? Arviossa esseekokoelma Henki ja elämä

Kuva: Kulttuurivihkot

Lassi Nummen nimikkoseura ja sen puheenjohtaja, dosentti Katriina Kajannes tekivät sen taas, nimittäin kirjoituttivat luettavaksemme ennakkoluulottoman ja moniäänisen esseekokoelman. Edellisen julkaisun Jos tahdot rauhaa (2023) tapaan kustantajana on Kulttuurivihkot, ja Kajanneksen kanssatoimittajana on työstänyt tällä kertaa etnologi Eino Heikkilä.

Uuden kokoelman nimi Henki ja elämä (Kulttuurivihkot, 2025) on siinä mielessä sattuva, että vaikka kaikki esseet vähintään sivuavat uskonnollista uskoa, uskontoa tai kirkkoa, kyse ei ole todistus- tai hartauskirjasta. Esseiden voi sen sijaan luonnehtia tarjoavan näkökulmia hengellisyyden ja henkisyyden moninaisiin rooleihin ja vaihtelevaan asemaan nykyihmisten ja -yhteiskuntien elämässä. Hengellisyys toki tällöin usein merkitsee myös uskonnollista uskoa.

Teoksen kaksikymmentä esseetä on jaettu viiteen eri alaryhmään, joista kaksi on omistettu ja otsikoitu kirjallisuudelle ja muulle taiteelle. Kokonaisuuden avaava esseenelikko kulkee puolestaan varsin sattuvan otsikon Hengellistä tutkimassa, etsimässä, alla. Eino Heikkilä esittelee johdonmukaisessa ja selkeässä avauskirjoituksessaan uskontoetnografian menetelmiä ja tutkimusotetta, ja sitten Kati Reijonen kysyy ”miksi me yhä Hänestä puhumme”? Kyseinen ”Hän” on tietysti jumala, tai Reijoselle Jumala, ja ”yhä” viittaa maallistumisen ja tieteellisen maailmankuvan voittokulkuun.

Heikkilän ja Reijosen tekstien sijoittaminen kokoelman alkuun kertoo taitavasta toimittamisesta, sillä kyseiset esseet ovat selvästi oivia sisäänheittotuotteita; tutkija-Heikkilän täsmällinen, mutta samalla viehättävän omakohtainen ote ja Reijosen värikkäästi kirjoittama tapauskertomus näennäisen viattomine kysymyksineen tyyliin ”mistä se singulariteetti tuli”, kaappaavat mukaansa ja saavat aloittelemaan uteliaana seuraaviakin tekstejä. (Niin, Reijonen ei kuulemma saanut avaruustähtitieteen emeristusprofessori Esko Valtaojalta vastausta edellä mainittuun kysymykseensä.)

Kaksi jäljellä olevaa osiota käsittelevät yhtäältä uskontoja yhteiskunnassa ja toisaalta toivoa ja rukoilua kriiseissä ja hoityössä. Minut valpasti erityisesti kokonaisuuden vihoviimeinen, Matias Uusisillan kirjoittama Kristillinen hengellisyys maailmaa muuttavana voimana. Harmaahko, teologien sisäiseen konferenssiin sopiva esitelmäotsikko kätkee alleen tyylikkään, hyvin argumentoidun esseen. Uusisilta näyttää, miten Raamatusta ja kirkollisuuden ja kristinuskon perinteestä löytyy potentiaalia ja perustaa myös yhteiskunnallisesti aktiiviselle, pientä ihmistä ja ihmisarvoa puolustavalle hengellisyydelle ja seurakunnalliselle toiminnalle.

Kirkkoja ja uskontokuntia on pidetty ja pidetään usein konservatiivisina ja säilyttävinä, jopa muutosta hanakasti vastustavina tai ”kädenlämpöiseen keskiluokkaisuuteen vaipuneina” tahoina. Sitä niiden ei kuitenkaan tarvitsisi eikä pitäisi olla, Uusisilta katsoo ja esittelee millaiselta yhteiskunnallista muutosta ajavan, aktiivisen ja elävän hengellisyyden soisi näyttävän. Hän tekee sen poimimalla kolme historiallisiin kristillisiin liikkeisiin juontuvaa näkökulmaa, eli niin sanotun vapautuksen teologian ja siihen liittyvän marginaaliin työnnettyjen äänien kuulemisen, kveekarien tavan nähdä toinen ihminen Jumalan kuvana ja varhaisten kristittyjen absoluuttisen väkivallattomuuden.

Uusisilta kirjoittaa rohkeasti ja sinisilmäisyyteen sortumatta, kirkkoa hellästi herätellen, vai jopa hieman ravistellen, joka tapauksessa raikkaasti ja omaäänisesti.

* *

Rapsakasti mutta tyylikkäästi ravistellen kirjoittaa myös yhteiskunta-osion avaaja, lehdistöneuvos Jyrki Vesikansa. Hänen mukaansa Suomen evankelis-luterilainen kirkko on kriisissä. Väkeä lähtee enemmän kuin tulee ja värittömät saarnat kaikuvat tyhjissä kirkkosaleissa, mutta kirkon sisällä (sekä mediassa) puhutaan vallan muusta kuin pitäisi, eli seksistä, ihmisen yksityisyyden piiriin kuuluvasta asiasta. Muitakin ongelmia on, eikä Vesikansa tyydy niitäkään vain luettelemaan, vaan esittää myös ratkaisuja. Hänen otteensa on koukeroimattoman journalistinen, kuinkas muuten, ja näkökulmansa kirkon hallinnon hyvin tuntevan kulttuurikristityn.

Uskonnot yhteiskunnassa -osioon sisältyy myös kirjan ainoa selvästi muuhun kuin kristillisyydestä kumpuavaan hengellisyyteen keskittyvä essee. Sanoisin että onneksi edes tämä yksi. Rohkaisevaa on myös havaita, että uskontoja yhteiskunnassa käsittelevässä kirjan osassa puhutaan toistuvasti rauhasta (ja sodasta) ja sen saavuttamisen ehdoista. Turvallisuus- ja varustautumispuheen läpitunkemassa ja somekailotuksen syövyttämässä keskusteluilmapiirissä tällainen on aivan liian vähäistä ja harvinaista ja taitaa jo valitettavasti vaatia suoranaista siviilirohkeutta.

Toivo ja rukoilu elämänkriiseissä ja ihmisten hoitamisessa -osio oli minulle teoksen hankalin. Sairaanhoitaja ja tohtori Merja Mäkisalo-Ropposen jakama viesti toivon tärkeydestä ihmisen paranemiselle ja kyvylle jatkaa elämäänsä on tietenkin helppo omakohtaisestikin tunnistaa ja ymmärtää. ”Toivossa on hyvä elää”, lienee jo vähän liiankin kulunut kiteytys, mutta ehkä tässä Desmond Tutun suuhun pannussa on vielä viisauden hiven tallella (?): ”Toivo on kyky nähdä, että on olemassa myös valoa huolimatta kaikesta pimeydestä.”

Mäkisalo-Ropponen muistuttaa esseessään edelleen, että toivo ja yksittäiset toiveet ovat eri asioita. Toiveella on jokin enemmän tai vähemmän konkreettinen kohde, jonka toivoja saa tai saavuttaa tahi sitten ei. Toivo puolestaan on dynaaminen mielenvirkeyden osatekijä, joka kyllä usein vahvistuu juuri yksittäisten toiveiden täyttyessä.

Toiveet ja toivominen on toisaalta ajattelun historiassa nähty myös haitallisina tai ainakin kyseenalaisina ilmiöinä. Viisaan, vaikkakin hieman akateemisen peruspaketin toivosta tarjoaa mielestäni esimerkiksi filosofi ja teologi (en näemmä nyt pääse teologiasta) Risto Saarinen kirjassaan Oppi toivosta (Gaudeamus, 2020). Opus tuntuisi sointuvan hengeltään hyvin yhteen Mäkisalo-Ropposen esseen kanssa.

* *

Rukouksesta aloin lukea kovin ulkopuolisena ja kokemattomana mutta mahdollisimman avoimin mielin. Ylilääkäri Juha Kemppisen Jeesuksen rukous ja aivot -essee oli kuitenkin ainakin minulle väärä aloitusteksti. Jäin vähintään lievään hämmennyksen tilaan. Mitä minulle ja meille oikein yritettiin juuri sanoa?

Monet Kemppisen esiin tuomat asiat toki vaikuttavat luontevilta ja ymmärrettäviltä, elleivät lähes itsestäänselvyyksiltä. Rukous voi epäilemättä olla uskonnon ja miksei hengellisyydenkin (ainakin jos pitää hengellisyyttä juurikin uskonnollisuutena) ”keskeisintä toimintaa”. Ja rukouksella varmasti on ”annettavaa ihmisille”, ainakin monille meistä. Enkä epäile sitäkään, etteikö rukoilulla voisi olla ainakin joidenkin kohdalla positiivisia terveydellisiä vaikutuksia, kuten monella muullakin henkistä vahvuutta ja positiivista tulevaisuudenkuvaa vahvistavalla toiminnalla, joista useimmat eivät edes edellytä transsendentin ”tuonpuoleisen” ja sitä ”asuttavien” olioiden tai voimien olettamista.

Uskonnottomaan mieleeni nousee lisäksi kerettiläinen ajatus, että tästä jumala(t) eivät pidä: rukousta ylistetään sen maallisten etujen, kuten sen terveyttä, yhteisöllisyyttä ja esimerkiksi lääkärin ammatillista pätevyyttä lisäävien ominaisuuksien vuoksi. Muistuttaa enemmän ja vähemmän niin sanottua Pascalin vetoa, joka sisältää näkemyksen, jonka mukaan jumalaan kannattaa uskoa, on hän olemassa tahi ei. Jos nimittäin selviää, että eipä häntä tosiaan ole olemassa, ”turhaan” uskomisen vaiva on ollut kovin pieni verrattuna siihen katastrofiin, että päätyisi uskottomana helvetin tuleen.

Neurotieteestä kumpuavien nimien, vuosilukujen ja termien tykitys puolestaan hautaa osion kiistattomat havainnot: nykytekniikalla voidaan seurata, mitä aivoissa ja nimenomaan myös sen yksittäisissä osissa tapahtuu, kun ihminen rukoilee, ja myös sitä, millaisia pysyviä muutoksia (jatkuva) rukoilu (tai joku muu jatkuva, toistuva toiminta) aiheuttaa.

Aivojen tiettyjen alueiden aktivoituminen tai kyseisten alueiden muutoksetkaan eivät sen sijaan osoita oikeaksi tai vääräksi uskonnollisen (onko muunlaisia?) rukouksen metafyysisten mielekkyysehtojen (jumalan olemassaolo ja muut) paikkansapitävyyttä. Tai uskaltaisinko sanoa totuutta.

Kemppisen esseessä on paljon, mitä pidän (potentiaalisesti) mielenkiintoisena, mutta se olisi hyötynyt tiukemmasta editoinnista. Niin sen arvo ja vahvuudet olisivat avautuneet paremmin myös meille maallikoille. Minä selvisin sisällön runsaudenpulassa ja osittaisen sekavuuden keskellä lähinnä vain neuroetiikkaan – kaiketi jonkinlainen neuroteologian sisarala? – paneutumiseni ansiosta.

* *

Paljon jää sanomatta ja nimenomaan myös kiittelemättä. Esimerkkinä laiminlyönneistäni Hengellisen ja maallisen rajapintoja kaunokirjallisuudessa -osio yleensä ja kirjan toisen toimittajan, Katriina Kajanneksen analyysi Matti Pulkkisen romaanista Ja pesäpuu itki (Gummerus, 1977) erikseen. Kirjan molemmat toimittajat hoitivat selvästi työtään myös hyvän esimerkin voimalla.

Henki ja elämä on tavallaan sekä heterogeeninen että homogeeninen. Näkemysten ja tarkastelukulmien soma sekamelska piristää ja pitää uteliaana, kristillisyyden läpitunkevuus taas ainakin eroaa siitä, mitä kirjan otsikko ja takakansi saivat odottamaan. Henki onkin lähinnä se pyhän kolminaisuuden henki ja hengellisyys (kristittyä) uskonnollisuutta. Useassa esseessä kyllä analysoidaan noiden kolmen pääkäsitteen sisältöä ja suhdetta toisiinsa, ennalta-arvattavan moninaisin tuloksin.

Mieleeni tuli lopuksi, että ehkä kirjan pitääkin olla, tai se väistämättä on, juuri tällainen, kun puhutaan niin sanotuista perimmäisistä asioista. Wittgensteinhan katsoi, että niistä ei edes voi (luonnontieteellisellä tai perusarkikielellä) mielekkäästi puhua – und wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen?

Onneksemme Hengen ja elämän kirjoittajat eivät vaienneet.

Kari Heino

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua