Oksymoronit vyöryvät kvanttirunoutena – arviossa Panu Tuomen runoteos Kardinaali Zen

Kuvat: Harri Hinkka / WSOY

Käsillä olevan kirjan teksti ei ole totta, vaan runoilua. Sitä ei ole kirjoittanut Panu Tuomi, vaan kardinaali Zen, joka jo nimenä on oksymoron, sisäisesti ristiriitainen titteli, jossa yhdistyy ylhäinen ja alhainen.

Kirja on kirjoitettu ”katoavalla musteella”. Se ei ole siten tarkoitettukaan uskottavaksi.

Zen latelee lauseita, jotka eivät ole totta, eikä niistä saa otetta.

Teksti on kvanttirunoutta ja kielen läpikotaista valheenpaljastusta. Aika ja paikka attributisoidaan. Ne ovat yhtä lailla ihmisen ominaisuuksia kuin arvojärjestykset.

Kardinaali Zen (WSOY, 2023) on aistittavan todellisuuden kyseenalaistava salaperäinen runoelma.

Se on kirjoitettu ”sellaisuuteen/ vihityille/ joiden kotimaa/ on tyhjyys” ja ”äidinkieli hiljaisuus”.

Todellisuuden ymmärtäminen on kielen tuolla puolen.

”Sillä on/ olemassa/ lintuja,/ jotka/ liitävät niin/ korkealla,/ että ne/ voivat nähdä/ tulevaisuuteen”.

Jotkut oliot elävät ”niin syvällä/ että ne ovat/ alkuhämärälle/ velkaa”.

Olemassaolo kuvataan toistuvasti eri kulmista katseltujen ristiriitaisuuksien kautta ja lauletaan ”tuulen/ sävellajissa”, ”jossa vain/ humina/ on totta”.

Parodiaa?

Jo kirjan nimessä on ironian siemen. Tekstin voi lukea farisealaisena parodiana, ylhäältä jaettuna nöyryyden oppina. Toisaalta ajan ja paikan kumoava kvanttifysiikka kaikuu oikeasti viisaana maailmankuvana, sen naiivin luulon kumoavana todistajanlausuntona, että kaikki on muka vain sitä mitä se on. Onhan se kauppiaille ja muille etuilijoille selvää, mutta ei tieteelle eikä taiteelle.

Teksti ajautuu vaikealle rajaviivalle, jossa kaikki paradoksit synnyttävät tyhjyyttä tyhjyyden päälle, ja teksti kääntyy uhkaavaksi ennustukseksi: ”todellinen yö/ koittaa siellä/ missä aurinko/ ei laske”. Sillä ”tajuamme valon/ vain omaa/ pimeyttämme vasten”.

Lainalaisuuden noudattaminen on ainoa aito syvyys: ”me emme/ laula vaan/ meidät lauletaan”.

Oodi Nikolaus Cusanukselle

Nikolaus Cusanus oli filosofi ja pappi, joka ennen Kopernikusta 1400-luvulla ajatteli maan kiertävän aurinkoa ja kaukaisten tähtien olevan pieniä aurinkoja.

Kolmannessa osassa Tuomen teksti hakeutuu etsimään synteesiä ja sovintoa. Se löytyy ”kontrolloidusta sattumasta”, joka parhaimmillaan ”menetti muistinsa”, huomasi keskipisteen olevan kaikkialla, myönsi ”tietämättömyysopin” ”kardinaalivirheen”. Silti runoelma päätyy löytämään ”lumesta veistetyn/ Buddhan/ jäätävän tyyneyden”.

Erkki Kiviniemi

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua