Oasis oli kuin Ferrari, se hiveli silmää ja tarjosi verrattoman kyydin – arviossa ensimmäinen virallinen Oasis-elämäkerta Supersonic

Oasis alkuperäiskokoonpanossaan. Kuva: Wiki Commons

Oasis oli omana aikanaan maailman suurin ja kaunein rockbändi – eikä pelkästään manchesteriläisyhtyeen ydinveljesten Liam ja Noel Gallagherin mielestä. Vuonna 1991 perustetun yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia, Definitely Maybe (1994) sekä (What’s The Story) Morning Glory? (1995) räjäyttivät yhtyeen listojen kärkeen ja stadionmittoihin.

Oasis ei ollut mikään suunnitelmallinen tuote ja mukava työyhteisö, vaan työläistaustaisten hunsvottien kokoonpano, jonka osaset napsahtivat kohdilleen. Kun The Rain -yhtyeen muusikot kitaristi Paul ”Bonehead” Arthurs, basisti Paul McGuigan ja rumpali Tony McCarroll löysivät solistikseen näyttävän ja komeaäänisen Liam Gallagherin, vaihtui yhtyeen nimeksi Oasis. Liamin vanhempi veli Noel tuli tsekkaamaan yhtyeen keikan ja ehdotti, että hän liittyisi yhtyeen toiseksi kitaristiksi ja tekisi sille biisejä. Loppu on historiaa.

Irlantilaistaustaiset Gallagherin veljekset nousivat nopeasti yhtyeen keulakuviksi, mutta etenkin Definitely Maybe -debyyttialbumilla kuuluu koko yhtyeen panos. Täysosumaan tarvittiin juhlamoodissa viihtyvä Liam, vetäytyvä biisinikkari Noel, reggaebändin basistia muistuttava rauhallinen Guigsy, jo nuorena isäksi tullut McCarroll sekä varhain kaljuuntuva hullu tiedemies Bonehead, joka liimasi bändin yhteen.

Toiseen levyn tultaessa soitannolliset vaatimukset olivat kasvaneet niin paljon, että McCarroll sai lähteä ja tilalle tuli Alan White. Tai sitten vaihdoksen syynä oli riitaantuminen veljesten kanssa.

Riitoja, ohareita, egopullistelua, huumeita, viinaa ja rikottuja paikkoja nimittäin riitti alusta asti, mikä varmasti rasitti soittajia. Ja mitä enemmän tuli mainetta ja mammonaa, sitä enemmän myös otsikoita. Oasis oli kuin Ferrari – se hiveli silmää ja tarjosi verrattoman kyydin. Välillä mentiin sitten liian lujaa kurveihin. Kaikesta tällaisesta riittää edelleen niin paljon parranpärinää, että yhtyeen legenda elää ja rosoinen tarina edelleen kiinnostaa.

Tuottaja Simon Halfon haastatteli yhtyeen jäseniä, perhettä ja lähipiiriä vuonna 2016 ensi-iltansa saanutta dokumenttielokuvaa Oasis: Supersonic varten. Yhtyeen uraa varhaisista vaiheista vuoden 1996 Knebworth-konsertteihin asti käsittelevää materiaalia kertyi sen verran paljon, että niistä koottiin myös kirja.

Se on mainio ratkaisu, sillä vaikka äänessä ovat eniten (niin kuin aina) Liam ja Noel, antaa Juha Ahokkaan ja Einari Aaltosen ansiokkaasti suomentama kirja suunvuoroja mukavan kattavasti myös Gallagherien äidille ja kolmannelle veljelle, bändille ja sen äänimiehille, tuottajille ja niin edelleen. Supersonic (Like, 2021) onkin mukavan rehevä, karhea ja monipuolinen teos, jossa kipeitäkään asioita ei ole lakaistu tiskin alle, vaan keskustelu ja mielipiteet elävät ja pallo saa poukkoilla puolelta toiselle. Veljesten jatkuva keskinäinen nokittelu, yksi yhtyeen keskeisistä kipinöistä, jatkuu tietysti myös kirjan sivuilla.

Noel:

”Loppujen lopuksi jäljelle jäävät laulut, ja niistä voi olla mitä mieltä tahansa. Jutuilla hotellihuoneista ei ole merkitystä, mutta Live Forever vaikutti kokonaiseen sukupolveen. Jutut huumeista, väliin jääneistä keikoista ja lausuntomme lehdissä unohtuvat, mutta väki muistaa, kuinka 70 000 ihmistä lauloi keikallamme Don’t Look Back In Anger.”

Liam:

”Olimme vittu henkeen ja vereen Oasiksen palveluksessa. Olin tosissani joka helvetin hetki enkä vaihtaisi pois minuuttiakaan, en yhtäkään mokaa, en jättäisi lausumatta yhtäkään kirosanaa, kaatamatta yhtäkään pöytää, juomatta yhtäkään paukkua ja vetämättä yhtäkään viivaa. Tekisin kaiken uudestaan vaikka heti, täsmälleen samalla tavalla. Oli ihme, että pääsimme niin pitkälle. Se oli enemmän kuin uskalsin koskaan toivoa. Joo, olimme voittamattomia. Suorastaan supersoonisia.”

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua