Nuoresta Ben Zyskowiczista kirjoittanut Vesa Vares teki kohteensa näköisen kirjan

Kuvat: Hanna Oksanen / Turun yliopisto / Otava

Vesa Vares toteaa alkusanoissa kirjansa olevan yhtaikaa tutkimus, tietokirja ja osaelämänkerta. Kun otetaan huomioon noin nelikymppisten julkkisten elämänkertojen vuotuinen julkaisumäärä, voi heti alkuun todeta, että nyt käsillä oleva Ben Zyskowiczin ”osaelämänkerta” hakkaa mennen tullen monet kokonaiset elämänkerrat.

Nuori Ben Zyskowicz -kirjan (Otava, 2023) alaotsikko ”Suomettumisen vuodet” puolestaan painottaa kirjan tutkimus- ja tietokirjaprofiilia. Se on kokeneen tutkijan kuvaus ajasta, jolloin sisäpolitiikka Suomessa peilautui ulkopolitiikan kautta.

”Kilvoittelu neuvostosuhteista ja -suhteilla oli kalteva pinta, jonka suomalaiset olivat itse pitkälti vapaaehtoisesti rasvanneet.” Ben Zyskowiczin suomettumismääritelmän tiivistelmä on paljon puhuva. Politiikan peilisalin näkymät olivat pettäviä.

Vesa Vares (s. 1963) on Turun yliopiston poliittisen historian professori. Hänen tutkimustyönsä on kohdistunut laaja-alaisesti Kansallisen kokoomuksen historiaan, johon perustuu myös hänen runsas kirjallinen tuotantonsa.

Tutkimustyötä historian hallintaa varten

On helppo ymmärtää nuorempia sukupolvia, joille 1960- ja 1970-luvut näyttäytyvät taaksejääneeltä politiikan esihistorialta. Kekkonen, yya-sopimus, Neuvostoliitto, taistolaiset, kylmä sota, Vietnam, EI-EEC; kaikki ajan avainkäsitteitä, jotka ovat syöpyneet kansakunnan kollektiiviseen muistiin. Joillekin tuon ajan henki on jäänyt edelleen leijumaan jonkinlaisena aivopölynä tai vaivaamaan aavesärkynä; oireet ilmenevät erityisherkkyytenä Venäjä-suhteissa.

Suomettumisen aikaa on ryhdytty ansiokkaasti tutkimaan avaamaan laajemmalle keskustelulle, eräänlaista Geschichtsbewältigungia – historian uudelleenarviointia saksalaiseen malliin siis. Tässä suhteessa kirjan aihepiiri on samalla kentällä Jukka Tarkan ansiokkaan tutkimus- ja kirjoitustyön kanssa.

Sen sijaan, että tyydyttäisiin taistolaisliikkeen nostalgiseen karnevalisointiin á la Agit Prop tai viittaamalla whataboutismin nimissä sen aikaiseen yleiseurooppalaiseen radikaaliin opiskelijaliikkeeseen, tutkimuksen kohteeksi ovat nousseet Neuvostoliiton ja sen käsikassaran taistolaisliikkeen todellinen vaikutus politiikkaan ja talouteen Suomessa sekä tähän liittyen valtavirtaa edustaneen poliittisen järjestelmämme mukanaolo suomettumisessa. Vesa Vareksen Zyskowicz –kirja edustaa jykevää panosta tähän tutkimukseen.

Kamppailu läpi suomettumisen ajan

Kuten kirjoittaja toteaa, kirja ei kuitenkaan ole pelkästään tutkimus tai tietokirja; se on myös Ben Zyskowiczin osaelämänkerta. Politiikkaa, Suomea ja maailmaa tarkastellaan Zyskowiczin ja osin myös laajemmasta kokoomuslaisesta näkökulmasta. Benin poliittista kasvutarinaa tarkastellaan puolestaan lapsuuden ja nuoruuden kokemusmaailman kautta. Kirja jakaantuu tässä suhteessa selkeisiin osiin: Benin tausta, lapsuus ja nuoruus perhe-elämän ja koulunkäynnin valossa sekä poliittisen uran alku teinipolitiikassa.

Tämän osion jälkeen Vares kuvaa perusteellisesti suomettumisen käsitettä ja kehitysvaiheita. Vares antaa tässä rautaisannoksen poliittisesta lähihistoriasta erityisesti siltä osin kuin Suomen ulkopolitiikan sodanjälkeinen perusdoktriinia Paasikiven–Kekkosen linjasta ryhdyttiin käyttämään sisäpolitiikan lyömävälineenä taistolaisten vakiinnutettua asemiaan Neuvostoliiton rytmiryhmänä.

Kirjan kova ydin on osio ”Suomettumisen jarrumies”, jossa Vares kuvaa Benin taistelua kokoomuksen ja erityisesti sen nuorisojärjestön Kokoomuksen Nuorten Liiton suomettumishorjahteluja ja taistolaisflirttailua vastaan. Eikä Benin työ kansallisena unilukkarina päättynyt Neuvostoliiton ja taistolaisten romahtamiseen. Kirjan tapahtumat ulottuvat 1980-luvun alkuvuosiin asti, mutta lopuksi painotetaan vielä Benin edelleen jatkuvaa varoittelua taistolaisuuden ja suomettumisen karnevalisoinnista ja valkopesusta. Suomettumisen aikaa kun pyritään joko unohtamaan tai karnevalisoimaan – ”sehän oli sellaista nuorten intoilua” – tai valkopesemään – ”kaikkihan me olimme suomettuneita ja tärkeintähän oli, että kauppa kävi ja lopputulos kuitenkin ratkaisee; hyvinhän me selvisimme”.

Kokoomus kipuilee

Ulkopuoliselle on hätkähdyttävää, kuinka rajua sisäpoliittinen taistelu ja kilpalaulanta oikeaoppisen ulkopolitiikan puolesta oli sekä puolueiden välillä että puolueiden ja tässä tapauksessa kokoomuksen sisällä. Kysymys ei viime kädessä enää ollut siitä, että mikään puolue –kokoomuskaan – olisi harannut vastaan Paasikiven–Kekkosen idänpolitiikkaa vastaan. Sen sijaan kyse oli siitä, että ylläpitämällä epäilyksiä ulkopoliittisen luotettavuuden suhteen kokoomusta voitiin pitää hallituskelvottomana yli 20 vuotta.

Koska taistolaiset Neuvostoliiton vaikutusvallan sinetinhaltijoina – ”poliittisena Porkkalana” Max Jakobsonin termein – olivat avainasemassa ulkopoliittisen oikeaoppisuuden valvonnassa, ulkopolitiikka nousi sisäpolitiikankin mittavälineeksi. Sillä voitiin leimata vastustaja – tai puoluetoverikin – ja ajaa hänet poliittiseen paitsioon. Tätä leimausta harjoitettiin kaikissa valtapuolueissa. Ja tästä Ben Zyskowicz sai totisesti osansa kokoomuksen sisällä.

KNL:ssa Zyskowicz edusti ympärilleen ryhmittynyttä maltilliseksi oikeistoksi kutsuttua vähemmistöä. Mistään yhden miehen ristiretkestä ei siis ollut kyse. Liiton valtavirtaenemmistö henkilöityi 1970-luvun kiihkeinä vuosina KNL:n puheenjohtajaan Ilkka Kanervaan, jota vuosikymmenen loppupuolella seurasi puheenjohtajana Anders Blom. Kysymys ei ollut puolueen sisäisestä oikeisto–keskusta–vasemmisto-taistelusta, vaan nimenomaan siitä, kuinka pitkälle kokoomuksen pitäisi mennä ulkopoliittisen puhdasoppisuuden todistamisessa. Äärimmillään tämä ilmeni ajatuksena kokoomuksen hajottamisesta ja osittaisesta yhdistymisestä keskustan kanssa. Henkilösuhteet kiristyivät usein; Ben Zyskowicz ei ollut tunnettu yes-miehenä.

Oikeisto–vasemmisto-akselilla Ben Zyskowicz ei lukeutunut – eikä tee sitä edelleenkään – kokoomuksen oikeistosiipeen. Vares nostaa esiin useita tilanteita, joissa Zyskowicz on erityisesti sosiaalipolitiikan ja yrityspolitiikan osalta edustanut kaikkea muuta kuin oikeistolaisia näkemyksiä. Taustalla vaikuttavat osaltaan Benin omat henkilökohtaiset lapsuuden ja nuoruuden kokemukset elämän nurjista puolista. Toisaalta Ben piti etäisyyttä myös puolueen tuolloiseen vasemmistosiipeen, ”porvaristeihin”, jotka pyrkivät puhtaalla uudella ideologialla irtautumaan puolueen konservatiivisesta painolastista.

Vares kuvaa elävästi ja perusteellisesti KNL:n sisäistä valtataistelua ja episodeja, joissa liiton valtalinja pyrki vahvistamaan järjestön ulkopoliittista uskottavuutta. Osallistuminen Teiniliiton Rauhanviikkoon vuonna 1973 olisi tarkoittanut Itä-Berliinin nuorisofestivaalin neuvostovetoiseen rauhanvetoomukseen sitoutumista. Ben Zyskowicz ideoi vastaehdotuksena Ihmisoikeuksien ja rauhan viikon, jonka Ilkka Kanerva lopulta pitkin hampain hyväksyi.

Varsinainen koitos oli kuitenkin kysymys KNL:n mahdollisesta jäsenyydestä Suomen Rauhanpuolustajissa. Taistolaisten käsissä oleva Neuvostoliiton viestejä välittävä järjestö hyväksyi niin Tšekkoslovakian miehityksen (1968) kuin Afganistanin valtauksen (1979). KNL:a lukuun ottamatta kaikki poliittiset nuorisojärjestöt olivat Rauhanpuolustajien jäseniä. KNL:n johdon esitys Rauhanpuolustajiin liittymiseksi kuitenkin kaatui vuonna 1981 Benin johtamaan vastustukseen. Tämä oli merkittävä voitto, mutta sen seurauksena suhde muun muassa puolueen puheenjohtajaan Ilkka Suomiseen sai kolhun. Suominen hermostui Benin käyttämään termiin ”itsesuomettuminen”, jolla hän kuvasi puolueen ulkopoliittista yli-innokkuutta.

Suunnannäyttäjä ja taustavaikuttaja

Lukuisat kirjassa esiintyvät 1970-luvun nuorisopoliitikot ovat sittemmin jatkaneet poliittisia uriaan ja/tai edenneet merkittäviin yhteiskunnallisiin tehtäviin. Ilkka Kanervan askelmerkeissä KNL:n puheenjohtajuus tai varapuheenjohtajuus on ollut ilmeisen tukeva ponnistuslankku.

Merkillepantavaa on, että Ben Zyskowicz ei itse koskaan pyrkinyt organisaatioiden keulahahmoksi. Järjestöt näyttäytyivät hänelle välineeksi toteuttaa politiikkaa. Taustahahmona, suunnannäyttäjänä, yhteenkokoojana ja väsymättömänä politiikan moniottelijana hän on vaikuttanut kenties tehokkaammin kuin konsanaan muodollisesti poliittisen järjestön johtotehtävissä. Vaikutelmaksi jää myös se, että Benin tukijoukoista niin moni on tielle uupunut. Kimmo Sasi on tästä poikkeuksena, mutta hänen roolinsa kuvaus Benin uran alkuvaiheessa jää kieltämättä varsin ohueksi.

Läpi koko poliittisen uransa Ben Zyskowicz on kulkenut järkähtämättä omaa tietään suhteessa suomettumiseen. Teinivuosien ärhäkkä taistelu kommunisteja vastaan muuntui huoleksi ulkopoliittisen puhdasoppisuuden alistamisesta sisäpolitiikan välineeksi. Kun paine neuvostovallan hiipuessa alkoi hellittää, Zyskowicz ei ole ottanut helppoa oikeassaolijan roolia vaan on ennen kaikkea vaatinut avointa keskustelua ja historiallisten tosiasioiden asettamista paikoilleen. Vain näin voidaan historiasta jotain oppia.

”Minä tiedän millilleen, minkälaista on elää taloudellisessa ahdingossa”

Ben Zyskowiczin henkilökuvan maalaamisessa Vares keskittyy lapsuus- ja nuoruusvuosiin. Kuvaus sotien jälkeisissä vaatimattomissa oloissa eläneen helsinkiläisen juutalaisperheen arjesta on sivumäärältään suppea, mutta kertoo ylidramatisointia välttäen kaiken oleellisen. Keskitysleirin kauhuista selviytynyt mutta traumatisoitunut isä, työteliäs ja kunnianhimoinen äiti, isosisko ja sukulaiset tukena; tässä nopeaälyisen ja nokkelan Benin lähipiiri. Kokemus sen aikaisesta elämästä ja toimeentulosta lienee monella aikalaisella ollut samanlainen: omaa köyhyyttä ei tule havainneeksi, kun kaikki muutkin lähiympäristössä ovat samassa asemassa.

Vilkas ja sanavalmis Ben kävi koulut mallikkaasti ilman, että olisi ollut kärkioppilaita. Myös opiskelu oikeustieteellisessä tiedekunnassa hoitui normiajassa. Tältä osin kaikki sujui siis aivan tavanomaista latua – paitsi että lukioaikana Ben kasvatti olkapäille ulottuvan tukan ja osallistui intohimoisesti teinipolitiikkaan. Hippihiukset heijastelivat Benin mielestä kokoomuksen yksilökeskeisyyttä ja moniarvoisuutta, tosin myöntää hän siihen ehkä liittyneen erikoisuuden tavoitteluakin. Sittemmin tukka lyheni, mutta politiikka jäi päälle.

Vesa Vares on kirjoittanut Ben Zyskowiczista kohteensa näköisen kirjan. Se on asiasisällöltään rikas ja johdonmukainen, vankkaan tietopohjaan perustuva, sisältää oivaltavia huomioita ja on kirjoitusasultaan sujuvaa selkokieltä. Suomettumisen ajan piinavuosista kirja tarjoaa perusteellisen ja erinomaisesti dokumentoidun näkymän, tosin kokoomuslaisin painotuksin, mutta ehkä juuri tämä tukalassa asemassa olleen tahon näkymä onkin omiaan lisäämään teeman kiinnostavuutta.

Toivottavasti Nuori Ben Zyskowicz saa mahdollisimman pian jatkoa. ”Varttunut Ben Zyskowicz” tulee varmuudella sisältämään raikkaita havaintoja ja näkemyksiä poliittisesta lähihistoriastamme, sellaisina kuin kohteensa on ne nähnyt.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua