Nobel-voittaja Louise Glückin esseet sivaltavat huonoa kirjallisuutta ja nostavat esiin tuntemattomia tekijöitä

Kuva: uva: Katherine Wolkoff / Aviador

Kun vuoden 2020 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaja julistettiin, mahdollisesti moni kirjallisuuden ystäväkin hämmästeli ääneen: ”Kuka Louise Glück?” Yleensä Nobel-voittajien teoksia on käännetty maassamme hyvissä ajoin useita ennen voittoa.

Yhdysvaltalaiselta Glückilta (s. 1943) oli Suomessa siihen mennessä julkaistu muutamia runoja Anni Sumarin kääntämässä antologiassa Merenvaahdon palatsi (Aviador, 2019), mikä kertoo niin tekijän verrattain rajatusta tunnettuudesta maansa (jonka kirjallisuuspiireissä Glückia arvostetaan suuresti) ulkopuolella kuin käännösrunouden tilasta täällä Euroopan perukoilla.

Voiton jälkeen runoilijalta on ilmestynyt yksi suomennoskokoelma, toinen on tulossa ja nyt on julkaistu myös esseekokoelma. Esseitä amerikkalaisuuden ytimestä (Aviador, 2021) on erikoinen käännösvalinta. Se on selvästi vähemmän tunnettu Glückin proosakirjoitusten kokoelma verrattuna teokseen Proofs & Theories (Ecco, 1994). Lisäksi se käsittelee useimmille todennäköisille lukijoillekin vierasta aihetta: yhdysvaltalaista nykyrunoutta.

Runous saa ajatella

Glück tosiaan kirjoittaa runoudesta Yhdysvalloissa – pintapuolisesti voi nähdä teoksen vain edellisen toteamuksen kautta. Jos keskittyy vain tähän aspektiin, teksti potkaisee armotta kyydistä sellaisen, joka ei tunne Glückin käsittelemiä kohteita Walt Whitmanista Robert Pinskyyn.

Mutta Glückin käsitykset koskevat laajemmin koko kirjallisuutta. Ne ovat luettavissa laajempina ivailevina mielipiteinä intellektuelleiksi itsensä mieltävien kulttuurista; kulttuurista, jonka myös suomalainen lukija tunnistaa, kuten seuraavassa lainauksessa:

”Tämän taiteenlajin keskiössä on se miltä asiat näyttävät: se mitä ajattelee on vähemmän olennaista kuin se mitä on ajattelevinaan, mitä näyttäisi olevan ajattelemassa. Äärimmäisen tärkeää on olla tarkastelun alaisena. Sen vuoksi on olennaista, että ajattelee aktiivisesti (tai näyttää ajattelevan) taukoamatta; että käyttäytyy, suhteessa ajatteluunsa, kuin näyttelijätär joka poistuu kotoaan vain täysin meikattuna. Ja ajattelu itsessään määritellään tässä tapauksessa äärimmäisen konservatiiviselta pohjalta, vaikka muuta väitetäänkin. On ajateltava aikamme suuria aiheita, toisin sanoen aiheita, joiden ansiot, laatu ja soveliaisuus ovat jo epäilyksen tuolla puolen. Ihminen voi toki antaa sellaisen kuvan (ja sellaisen kuvan hänen oletetaankin antavan), että hän tarkastelee asiaa kyseenalaistaen, että hän erottuu joukosta todella tutkailemalla kyseistä ajatusta, mutta siinä on kyse rauhoittavasta pikku tanssista, jonka tarkoituksena on vaientaa kaikki epäilykset siitä, että hänen ajattelunsa onkin pintapuolista. – –”

Kuulostaako tutulta? Moni varmasti tietää tyypin. ”Kulttuuri-ihmiseltä” ei vaadita piireissä pärjätäkseen kuin samoista aiheista samaa mieltä tai sopivasti eri mieltä oleminen. Radikalismia ajatuksen tasolla – siis ympäristölleen uusia ideoita esittävää ajattelua – voi olla jopa vaikea löytää.

Glück ei kokoelman alkupuolella kirjoita kivasti vaan tavalla, jota esimerkiksi kriitikolta Suomessa ei sulatettaisi – ainakaan ilman, että siitä seuraisi kuusi polemisoivaa mielipidekirjoitusta Hesarin kulttuurisivuilla. Tämä osoittaa niin kirjailijoille suodun laajemman vapauden ilmaista mielipiteensä kuin sen, että yhdysvaltalainen kulttuurielämä on tässä suhteessa omaamme edellä. Ärsyttävät mielipiteet ja pisteliäästikin sanominen ovat lätäkön toisella puolella sallittuja, koska ne ovat aito, oleellinen osa kulttuurikeskustelua ja sananvapautta.

Huomionarvoista on, ettei Glück suinkaan osoita ketään tiettyä henkilöä sormella, vaikka hän sanoo kursailematta mitä tarkoittaa: keskinkertaista ja laiskaa on julkaistussa runoudessa valtavasti, luultavasti paljonkin enemmän kuin luovaa ja hyvää.

Erityisesti runoilija suomii narsismin kulttuuria. Hän ei kiistä sisimpään katsomisen arvoa sinänsä, mutta tuntuu pitävän sitä liian helppona tienä olla taiteilija. Minuus ei voi olla koko kosmos, runoissakin täytyy olla aiheita, jotta ne olisivat kirjallisuutta muillekin kuin tekijälle ja kaltaisilleen.

Kokoelman alkuperäisnimi American Originality onkin oivaltavasti käännetty ”amerikkalaisuuden ytimeksi”, sillä Glück näkee narsismin siinä missä nopeuden ja toiminnan amerikkalaisen elämän tunnusmerkkeinä, vallitsevan kulttuurin leimallisuuksina.

Ruusuja muttei runokieltä

Kokoelma on jaettu neljään osaan. Se pitää sisällään aiemmin lähinnä lehtiin kirjoitettuja tekstejä. Ensimmäisessä käsitellään Yhdysvaltain myöhäismodernistista runoperinnettä eikä aina silkkihansikkain. Toisessa osiossa huomion saavat perinteen jatkajat.

Kolmas, pisin jaosto sisältää analyysit kymmenen eri nuoren runoilijan teoksista, useimmat niistä kirjoituskilpailuvoittajia. Käsitellyt kirjoittajat kuten Ken Chen ja Fady Joudah ovat tuntemattomia Suomessa kaikille paitsi yhdysvaltalaista nykyrunoutta tarkasti seuraaville.

Esseitä voi olla siksi hankala lähestyä enkä osaa kuvitella, että moni tarttuu ne luettuaankaan hanakasti niissä käsiteltyihin teoksiin. Glück on myös aavistuksen vähemmän kiinnostava kirjoittaja kehuessaan sivaltamisen sijasta. Esseet ja erityisesti niiden yhteydessä olevat laajat lainaukset onnistuvat kuitenkin herättämään uskaliaassa lukijassa mielenkiinnon esiteltyjä kirjailijoita kohtaan.

Teoksen lopussa on muutaman lyhyen, henkilökohtaisemman esseen sarja. Näissä kirjailija tarjoilee viimeisen kritiikkinsä: taiteilijuus, joka syntyy lähinnä halusta olla taiteilija on usein tavattoman latteaa. Kirjallisuutta voi syntyä – tulee syntyä – monelta muultakin pohjalta kuin taiteilijaelämästä käsin, koska vain siten kouriintuntuvia aiheita tallentuu myös runouteen. Iso osa Glückin kehumista runoilijoista onkin ollut tai on jotain aivan muuta kuin kirjailija.

Runoudesta kirjoittavilla on toisinaan sietämätön tapa kritikoida käyttäen sakariinista kieltä, joka pyrkii viestimään kirjoittajan omasta lyyrisyydestä. Se johtaa herkästi kahteen hankaluuteen: lukija ei saa rajojen sekoittuessa selkeää kuvaa kohdetekstistä eikä välttämättä kriitikon mielipiteestäkään. Glück ei näitä virheitä tee edes antaessaan ylenpalttisesti ruusuja. Hän ei kirjoita lyriikkaa kirjoittaessaan muiden runoista vaan suhtautuu kirjoittamiseen tekniikan ja affektien yhteensulautumana, jota voi eritellä ja käsitellä niin tunteen kuin kirjainten tasolla. Hänen valitsemansa aiheet eivät ole helppoja eikä aina itse tekstikään ole helppoa luettavaa, mutta tyyli on ehjä. Näin kauniisti hän kirjoittaa Arda Collinsin runoudesta:

”– – Rakenteellisesti runot eivät niinkään muistuta aikuisten analyysiä kuin lasten kanssa tehtyä työtä, missä draamallinen leikki täydentää tai tuottaa tilaisuuksia puheelle. Analyyttinen perspektiivi tuo etäisyyttä, välimatkaa; tässä toimiva minä aina jollain tavalla etäännytetään, sen toimia seurataan vankkumattoman neutraalisti. Collins puhuu keskeytyksettä (ketään muuta ei ole koskaan paikalla keskeyttämässä); hän myös esiintyy, panee itsensä näytille. Mutta on aivan selvää, ettei tämä kirja kerro yksilökohtaisesta kärsimyksestä tai itsensä paljastamisesta. Analyytikon tavoin nämä runot eivät koskaan lakkaa ajattelemasta. – –”

Suomentaja Jussi Niemen suoritus on siinä mielessä hieno, että Glück käyttää runoudesta kirjoittaessaan laajoja lainauksia monien muiden kirjoittajien teksteistä. Usean erilaisen kielenkäyttäjän taajuudelle herkistyminen (erityisesti runoilijoiden ollessa Suomessa tuntemattomia) vaatii kääntäjältä taituruutta.

Samalla Glückin käyttämien pitkien lainausten esimerkki on inspiroiva ja pakottaa kenet tahansa kirjallisuudesta kirjoittavan katsomaan peiliin: jos runokritiikissä on kyse juuri runosta, miksi käsiteltävä runous ei saisi olla enemmän esillä, jopa sivutolkulla? Pääosassa on lopulta luomus, ei sitä tarkasteleva ihminen.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua