KIRJAT | Tanja Railon esikoisromaanissa musta huumori ja hengästyttävä myötätunto vuorottelevat koukuttavasti. Kirja tekee taitavan kaaren chick litistä säröilevän mielen kuvaukseen.
”Tanja Railolla on räävitön passiivisaggressiivisen huumorin ja iskevän kielen taju.”
ARVOSTELU
Tanja Railo: Muovilusikkalapset
- Basam Books, 2022.
- 205 sivua.
Toiset syntyvät kultalusikka suussa. Ne muut ovat usein parempia peittämään sen, mistä ovat tulleet.
Tanja Railon esikoisromaanissa Muovilusikkalapset (Basam, 2022) päähenkilö Kirsi on kitkerän virheetön suoriutuja. Hänellä on omistusasunto, mallimittainen kroppa ja oma lasiseinäinen koppi työpaikallaan isossa mediayrityksessä.
Ystäviä Kirsillä ei ole, eikä juuri haaveita. Työssäkään ei odota seuraava porras, vaan palkkio hyvin hoidetusta tehtävästä on seuraava tehtävä.
Kirja alkaa melkeinpä chick lit -henkisestä tyylikkäästä boss ladyn elämästä. Kirsin neuletakkien ja huulipunan alla kalvaa kuitenkin mustanpuhuva synkeys, joka paljastuu pala palalta.
Yhtenä päivänä puhelin soi ja vaivalla unohdettu menneisyys saa Kirsin kiinni sekunnin murto-osassa. Synkeys repeää myrskyksi, joka laittaa huolella järjestellyn elämän mullin mallin. Romahduksen voima tuntuu suorastaan yliluonnolliselta, mutta todellisuus jättää riittävän kauheat jäljet.
Samaan aikaan Kirsin eteen putoaa sattumalta myös ihastuminen, joka tuntuu lupailevan jotain ihanaa, pehmoista ja lämpöistä – ja kipua hän kyllä kestää, mutta nämä ovat paljon vaikeampia asioita. Voiko ihmisiin luottaa? Odottaako edessä vain se, minkä taakseen jättää, vai voisiko kaikki muuttua paremmiksi?
Kirja koukuttaa nopeasti ja paljastaa korttinsa lähes trillerimäisellä jännittävyydellä, jonka nautinnollisuuden säästämiseksi juonesta ei kannata paljastaa kovin paljoa etukäteen. Tanja Railolla on räävitön passiivisaggressiivisen huumorin ja iskevän kielen taju, joilla hän tavoittaa sekä toimistotyön vieraannuttavuuden että liikaa kestäneen mielen säröilyn. Hän esittää vimmaisesti selviytyvän, hankalaluontoisen Kirsin lämmöllä, joka ei herätä sääliä, vaan raivokasta myötätuntoa. Voi ihminen, kuinka yksin voitkaan olla.
Kirsin tarina ei ole HS Vision voimaannuttava selviytymiskertomus, vaan riipaisevan rehellinen oodi rikkinäisille. Se onkin paljon lohdullisempaa: muovilusikkalapset, massatuotannolla roskiin heitettäviksi tehdyt, voivat olla päähenkilöitä. Silloinkin, kun eivät aivan pärjää.
Eli Harju
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Tatu Vaaskivi leimusi kuin tähdenlento – Miika Siironen kirjoittaa säkenöivästä kriitikko-kirjailijasta, jonka jälkimaailma unohti
KIRJAT | Nero ja Narkissos -elämäkerta avautuu mahtavaksi ikkunaksi 1930-luvun suomalaiseen kulttuurielämään, Tulenkantajien sukupolveen ja sen kuuluisiin edustajiin.
Kuolemaa, elokuvia, runoilijoita – arviossa Niilo Rantalan esseekokoelma Kunnia niille, jotka polttavat itsensä
KIRJAT | Tamperelaisen monipuolisuusmiehen esseissä yhdistyy luontevasti kulttuurin asiantuntijuus, kristillisyys ja kirjoittajan taidot.
Poliisi tutkii tatuointeja ja taruolentoja – arviossa Guillaume Musson Seinen tuntematon
KIRJAT | Ranskalaisdekkarissa riittää tapahtumia riittää ja niiden selvittäminen vie aikaa ja kysyy niin älyä kuin yleissivistystäkin.
Huminaa, lorinaa ja kahakoita – arvosteltavana Jeongdo Kimin Äänestä sana, sanasta merkitys
KIRJAT | Ensimmäinen yleistajuinen tietokirja suomen kielen onomatopoeettisesta eli ympäristön ääniä jäljittelevästä sanastosta esittelee kielen rikkautta ja ilmaisuvoimaa.