Mitä tapahtuu, kun Lassie haiseekin nikotiinille? Arviossa Silja Kejosen Äiti ja sylikoira

Kuvat: Liisa Valonen / Gummerus

Kun lapsesta tulee etäisyyttä hakeva teini, voiko puuttuvan läheisyyden korvata koiralla? Silja Kejosen kolmas runoteos, Äiti ja sylikoira (Gummerus, 2023), kieputtaa tätä kysymystä koirapuistoissa ja sohvannurkissa.

Ihmisen ja eläimen suhde on pinnalla kevään runoudessa: Marianna Kurton Ellen valkeudessa -teoksessa (lue arvio täältä) pohdittiin vapautta, vankeutta ja kuolemattomuutta ihmisen ja tilhen vuorovaikutuksessa. Siinä kaipuu ja ihmisen korvaaminen eläimellä saa melankolisia sävyjä, jotka taittuvat välillä dystopiaan. Kejosen runoissa ote on sen sijaan lämpimän humoristinen, mutta ne onnistuvat esittämään yhtä lailla osuvia huomioita elämästä ja kaipuusta.

Äidin ja sylikoiran äitipuhuja elää muuttuvassa suhteessa kasvavaan tyttäreensä ja omaan äitiyteensä – ja hankkii koiran. Teos rakentuu monin osin omaa tilaa hakevan teinityttären ja estottoman koiranpennun rinnakkain asettamiselle. Tytär kysyy, ”minkä ikäisenä minä muutan pois kotoa”, kun ”näytön maanalainen hämärä/ harmaankellertävä välilehti värisee, siinä/ missä hänen etusormensa ja peukalonsa pesivät,/ tytär nostaa päänsä, katse karkaa.” Koira puolestaan ”makaa hiuksissani, katsoo kuningattaren hautajaisia, osaa olla yksin vain muutamia/ lyijyllä vuorattuja sekunteja”.

Yksinkertaisen vastakkainasettelun sijaan ihmis- ja koiralapset kuitenkin rinnastuvat toisiinsa läpi teoksen, ja niiden semanttiset kentät liukuvat välillä toistensa alueille. Kejonen esimerkiksi kieputtelee hauskasti Lassie palaa kotiin -tematiikkaa ja nostaa samalla esille irrationaalisena näyttäytyvän mutta myös hyvin tunnistettavan huolen: ”Lassie lupaa hyvissä ajoin soittaa/ ihan kohta hyvissä ajoin Lassie noin tunnin kuluttua tai kahden Lassie/ lähettää ainakin viestin./ Lassie kertoo kotona miten päivä meni./ Lassie haisee nikotiinille ja myöhästymiselle.”

Sama leikillisyyden ja vakavuuden vuorottelu toistuu teoksen eri tasoissa. Koiruus – ja lapsuus yleensä – soljuu sulavasti äänteellisiin leikittelyihin, joista hidastetaan ja tullaan jonkin hauraamman äärelle: ”halun pyöristykset, pyöritykset,/ nyöritykset, nöyryytykset, nyökytykset,/ ihosi/ johon kirjoita/ sormenpäilläni kirjaimen joka päivä yhden kerrallaan/ kunnes olen pyyhkiväni kaiken pois”.

Kirittämisen ja jarruttamisen vuorovaikutus heijastaa, kuinka teoksen puhuja etsii jatkuvasti jotain, johon kiinnittyä. Epävarmuus läheisyydestä tyttäreen pilkahtelee esiin teoksen läpi pienissä huomioissa: toisaalta puhuja on saanut luvan puristaa finnejä, mutta toisaalta tyttären huoneen ovi pysyy kiinni ja sen takana ”sen ruusun ainoa piikki,/ sen piikin salasana, calming sand -peitepuikko, oversize-collegepaita,/ jonka sisällä piikki on turvassa”. Äiti-tytär-teeman käsittely välttää kliseisyyden, ja Kejonen hyödyntää nokkelasti kitschiäkin kuvastoa piirtäessään esiin suhdetta: ”Jossain kohtaa barbin pää eksyy vartalostaan/ ensin katoaa kaula, sitten hartiat, kyljet, jalat tulevat perässä./ Kaikki samaa tasaisesti ruskettunutta muovia, alushousut imeltyy ihoon kiinni/ niitä ei voi ikinä riisua.”

Teoksessa on välillä myös kohtia, jossa herkullinen tasapainottelu pentumaisen hauskuttelun ja erkaantumisen välillä horjahtaa liian pitkälle tiettyyn suuntaan. Esimerkiksi jotkin huomiot äidin sisällysluetteloissa ja äidin ”omassa pienessä listassa” muuttuvat viestiään alleviivaavaksi: ”Pentu, vieras mies, on hauska, komea ja tosi terveellinen. PENTU EI!!!” Teoksen huumori ja nokkelat rinnastukset ovat parhaimmillaan, kun ne eivät tunnu auki kirjoitetuilta.

Äiti ja sylikoira on valtavan humaani teos, joka tarkentaa koiraan ja välittää raikkaita ja lämpimiä huomioita ihmisyydestä.

Anna Hollingsworth

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua