”Minä yritän nähdä maailman yhtenä maana, kotimaanamme” – Jörn Donnerin Matkalla 1951–1968

Berliini, Saksa, 1958. Kuva: Jörn Donner

Matkalla – På resa – Travelling 1951–1968 -kirjan (Otava, 2023) ulkoasu on yllätys, poikkeus tavanomaisesta valokuvateoksesta; kirkkaan oranssi, pienikoisen romaanin näköinen kirja on sopusuhtainen ja kaunis teos. Hyvin painetut, melko pienikokoiset kuvat kutsuvat lähelleen.

Se tuntuu oikealta.

Jörn Donnerin (1933–2020) kirjojen ulkoasuja pitkään suunnitelleen graafikko Anders Carpelanin kertoman mukaan Donnerin mielessä oli ollut minimalistinen matkakirja nimeltään ”Passepartout”, johon hän oli halunnut vähän valokuvia, vain postikortin verran tekstiä ja kuvia vanhoista passeistaan.

Ensimmäisen kerran kuvat tulivat puheeksi, kun Carpelan kysyi Donnerilta, olisiko hänellä vaihteeksi joitain julkaisemattomia kuvia silloin tekeillä olevaan kirjaan.

”Silloin Jörn oli viitannut Helsingissä Pohjoisranta 12:ssa sijaitsevan sukutalon kirjahyllyn alakaappeihin ja tokaissut, että tuollahan niitä on.”

Carpelan sai Donnerilta muovikassillisen tämän valitsemia kuvia ja negatiiveja, joita hän vei kirjapainoon käsiteltäväksi ja niitä julkaistiin Donnerin pienessä keltakantisessa kirjassa Elämänkuvia (2004), jossa Donner kertoo elämästään, tapaamistaan ihmisistä ja matkoistaan.

Suurin osa kuvista ja negatiiveista jäi kuitenkin vielä silloin kaappiin. Vasta vuosia myöhemmin, Donnerin viimeisinä elinviikkoina, kun elokuvaohjaaja John Webster teki hänestä viimeistä haastattelua (Jörn Donner Privat katsottavissa Yle Areenassa), Anders Carpelan mainitsi kuvat. Websterin kiinnostus heräsi. Kuvat kaivettiin esiin ja Webster julkaisi niitä dokumentissaan. Jo elokuvassa nähtävistä valokuvista voi ymmärtää löydön merkittävyyden.

”Yhteen liimautuneet negatiivit ja muovipussiin heitetyt valokuvaprintit kertovat Jörn Donnerin tavasta suhtautua valokuviinsa. Joidenkin kuvakuorien päälle hän on kirjoittanut halvbra – melko hyviä.”

Hakasalmen huvilan näyttelyssä on esillä muun muassa Jörn Donnerin passeja. Kuva: Ulla-Maija Svärd

Eri puolilla maailmaa otettuja kuvia on kymmeniä tuhansia. Donner oli säilönyt ne huolettomasti erilaisiin kuoriin ja pusseihin, ja osa niistä oli vaurioitunut ja tarttunut toisiinsa. Oli selvää, että kuvien pelastaminen olisi valtaisa urakka.

Donnerin pitkäaikainen ystävä Ari Tolppanen alkoi koota työryhmää kuvien pelastamiseksi. Ryhmässä olivat mukana myös Carpelan sekä tämän kanssa Matkalla-kirjan toteuttaneet kustannustoimittaja Tuula Kousa sekä valokuvataiteilija ja näyttelykuraattori Hannamari Shakya.

* *

”Kuvat on tehtävä kiiltävälle valkoiselle paperille ilman reunoja. Toivon että työ suoritetaan mahdollisimman huolellisesti, sillä osaa kuvista – – käytetään kuvamateriaalina Berliini-raporttini amerikkalaisessa painoksessa. Siksi olen kiitollinen, jos myös hiukan retusoitte suurennoksia, ts. korjaatte naarmut jne.”

(Donnerin ohje valokuvien kopioinnista 30.5.1960)

Työryhmä on noudattanut ohjetta, kuvat on entisöity hyvin ja huolella.

Tolppanen mahdollisti Donnerilta jääneen kirjasuunnitelman, josta tämä oli kertonut vuosikymmentä aiemmin hänelle, pojalleen Rafael Donnerille ja Carpelanille. Donner itse ei siihen enää viimeisinä vuosinaan jaksanut ryhtyä, joten kirja valmistui postuumisti hänen ideansa pohjalta Kousan, Carpelanin ja Shakyan kokoamana.

Donnerin valokuvat 1950-luvun lopulta ja 1960-luvulta on otettu aikana, jolloin maailma oli vähitellen selviämässä sodan tuhoista ja niistä muutoksista, jotka se oli aiheuttanut maailmankartalle ja poliittisille suuntauksille – ja varmasti eniten sen järkyttämille ihmismielille, jotka olivat vasta toipumassa koetuista kauhuista ja sopeutumassa uuteen maailmanjärjestykseen.

New York, Yhdysvallat, 1966. Kuva: Jörn Donner

Berliini, Itä-Saksa, 1959. Kuva: Jörn Donner

Kuvien takaa löytää myös sen nuoren Jörn Donnerin, joka halusi ymmärtää tätä uutta aikakautta, omaa aikaansa, kirjoitti ja valokuvasi sitä avoimena ja uteliaana, älykkäästi analysoiden, kirpeästikin. Valokuvista välittyy myös tarkkailija ja humaani maailmankansalainen, joka hän halusi olla ja oli.

Katsoessani kirjan valokuvia nousee mieleeni Donnerin vuonna 1958 julkaistu Berliini-raportti. Sen uuden, vuonna 1966 julkaistun painoksen esipuheeseen hän kirjoitti, kun Vietnamissa käytiin uutta veristä sotaa:

”Nyt kaikkialla on aika harmaata, ja luonteeltaan epäilevän yksinäisen tarkkailijan on entistä vaikeampaa ottaa täysin sydämin kantaa kenenkään puolesta. On todistettu, että kaikilla on likaiset kädet, ja että ne, jotka huutavat kovimmalla äänellä vapautta, voivat tarkoittaa tällä vapaudellaan epäinhimillisiä asioita.”

Donnerin vähän yli parikymppisenä kirjoittama Berliini-raportti on säilyttänyt arvonsa ja nyt, hänen samoilla matkoillaan ottamansa valokuvat raunioituneessa Berliinissä elämäänsä jatkavista ihmisistä nostavat voimakkaita tunteita humaanisuudellaan.

Donner katsoo ihmisiä ja heidän elämäänsä suoraan ja arastelematta.

Väkijoukossa seisovan nuoren tytön kohti katse yli kuudenkymmenen vuoden takaisesta Berliinistä pureutuu katsojaan yhä voimalla, joka pakottaa miettimään mitä kaikkea hän on joutunut näkemään.

Emme tiedä kuka hän on ja elääkö hän enää, mutta yhä hänen silmänsä esittävät sitä ikuista kysymystä kärsimyksestä. Miksi?

Juhlat Wiener Opernballissa, Wien Itävälta, 1959. Kuva: Jörn Donner

Seuraavana vuonna, 1959, Donner kuvaa tanssiaisia Wienissä. Kuva valtaisasta hallista täynnä iltapukuisia tanssijoita on melkeinpä makaaberi. Toisessa kuvassa Donner näkee kameransa läpi naisen, josta huokuu yksinäisyys ja pettymys juhlijoiden keskellä ja sitten: äärimmäisen elegantti valokuva tanssivasta parista, nainen selin kameraan miestä vasten nojautuneena, miehen kädet naisen paljaalla iholla ja jäätävän kylmä katse kohti kuvaajaa. Kuvasta välittyy se röyhkeys, jolla kuvaaja ja kuvattava arvioivat toisiaan; kaksi eurooppalaiseen yläluokkaan kuuluvaa tunnisti toisensa ajatukset, mutta he eivät jakaneet niitä.

Donner kirjoitti syntymäpäivänään 5.2.1959 Wienistä ystävälleen, tunnetulle suomenruotsalaisten vasemmistoälymystöön kuuluvalle Hagar Olssonille:

”Minulla on hirvittävä katarri ja välillä helvetin huono olo. Olen melko laiska ja rakkaudenkin laita on niin ja näin. Täällä on viehätyksen, turmeluksen, taiteellisuuden ja silkan velttouden sekasotku, josta en varauksettomasti pidä. Luultavasti olen kaikkeen tähän liian synkkä sielu”

* *

Donner oli kaikkialla.

Mielenosoitukset Berliinissä ja Budapestissä vappumarssi, valkoisiin pukeutuneet pyhiinvaeltajat Taj Mahalin edessä Intian Agrassa, mies lapsilaumansa kanssa Kiinan Kantonissa, autio rantabulevardi Sri Lankassa, polttavan kuumaa hiekkaa Gizan pyramideilla, köyhien elämää Kalkutassa, surkea rikkikaivos Sisiliassa. Donner kulki ja kuvasi keskellä ihmisten arkea. Silloin kun hän oli juhlissa tai Cannesin elokuvajuhlilla, hän otti tarkkailijan osan. Sivusta näkee usein paremmin.

Lima, Peru, 1968. Kuva: Jörn Donner

Kirjassa on mukana myös hauskoja paljastuksia ihan tavallisesta turisti-Donnerista. Sen loppuosaan, jossa Tuula Kousa ja Hannamari Shakya kertovat projektista ja jossa on myös Donnerin lyhyt kuvaus itsestään ja tekemisistään, on kuvattu passien lisäksi esineitä ja matkamuistoja, joita hän toi matkoiltaan: karttoja, viirejä tikkuaskeja, taide-esineitä.

Ja kolikoita! Niitä Donnerilla oli eri puolilta maailmaa niin iso padallinen, että hänen poikansa Rafael kertoi päätelleensä lapsena, että heidän täytyi olla äärimmäisen rikkaita.

Kirjan tekstit ovat, suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi.

* *

Yksityiselämäänsä Donner kai kuvasi vähemmän, eikä kirjassakaan siitä monta kuvaa ole. Kuva tiukkailmeisestä nuoruudenihastuksesta Monica Fischeristä tupakkansa kanssa naurattaa. Tämä itäsaksalaiselta agentilta näyttävä nainen ei todella vastaa niitä mielikuvia, joita olemme saaneet lehtijuttujen ja juorujen perusteella Donnerin elämän naisista! Sen sijaan pienestä, Los Angelesin lentokentällä otetusta kuvasta rakastetusta ja matkakumppanista Harriet Anderssonista, jota Donner katsoo kameransa läpi kuin salaa, voi aistia häivähdyksen Donnerin hellästä ja herkästä puolesta.

Hannamari Shakya kirjoittaa:

”Jo projektin alussa oli selvää, että keskittyisin Donnerin katseeseen sen sijaan, että olisin kohdistanut katseen häneen.”

Buenos Aires, Argentiina, 1966. Kuva: Jörn Donner

Longmarket Street, Kapkaupunki, Etelä-Afrikka, 1968. Kuva: Jörn Donner

Kasvoja väkijoukoissa. On kysymys paitsi kuvaajan katseesta, myös kuvattujen katseista, Donner on nähnyt kameransa läpi olennaisen, tärkeää on myös se mihin kamerasta poispäin tai sen ohi kääntyneiden katseet suuntautuvat:

Kiireiset kulkijat Buenos Airesin kadulla 1966, samana vuonna New Yorkissa taksin takapenkillä istuneen Donnerin kuvaamat kadunylittäjät, nuori katua ylittävä mies Kapkaupungissa, savuke rennosti suupielessä, valkoinen kansio kainalossa, ja vielä katua ylittävät pojat Kantonissa; kuvat ovat kuin sukulaisia keskenään, täydellisiä sommitelmia hetkestä, joka on jo yhdessä silmänräpäyksessä ohi.

Näemme myös kasvottomia, jeepeissään ohikiitäviä amerikkalaissotilaita Saigonissa vuonna 1968 ja jo seuraavassa hetkessä olemme huoneessa, jonka hämärästä ikkunasta lankeava valo saa pianon edessä istuvan pikkutytön lettinauhat ja nuottitelineellä opettajan kädessä olevat nuottivihot hohtamaan. Idylliseen tunnelmaan tulee kuitenkin hetkessä latausta, kun katse osuu kuvan oikeassa alakulmassa näkyviin käsiin; näkymättömissä olevan tarkkailijan katse ilmestyy kuvaan.

Pianotunti. Budapest, Unkari, 1962.

* *

Donner näki ja ajatteli nopeasti ja paljon.

”Kohtaloni on aina olla arvostettu myöhemmin. En ole valmis kompromisseihin, en tässä elämässä.”

(Donner kirjeessään sisarelleen Birgitta von Bonsdorffille Djakartasta 1960-luvulla.)

Donnerista on kirjoitettu paljon, ja kepeästi kirjoitetut lehtijutut ja juorut vääristävät usein mielikuvaa, joka hänen tekemisistään monilla on. Legendaariset, ihmisten mieliin jääneet tv-ohjelmat, joissa Donner provosoi katsojia asennoillaan ja osoitti avoimesti kärsimättömyytensä tyhmiä kysymyksiä ja ennakkoluuloisuutta vastaan, ovat jättäneet jälkeensä Donnerin julkisuuskuvaan ja pompahtavat yhä aina esiin, kun hänestä puhutaan. Hänen kirjansa – se mitä hän oikeasti ajatteli – ovat jääneet suurelle yleisölle vieraammaksi.

Mielestäni myös kriitikot aliarvioivat 1970- ja 1980-luvuilla hänen silloin kirjoittamaansa Andersin suvusta kertovan 11-osaisen romaanisarjan. Suomessa on ollut vaikea tulla hyväksytyksi, jos ei ole halunnut asettua annettuun rooliin ja keskittyä vain yhteen asiaan. Donner ei siihen suostunut; hän oli kirjailija, elokuvaohjaaja ja -tuottaja, diplomaatti ja poliitikko, vieläpä eri puolueissa ja yhtä aikaa!

Jo parikymppisenä hän ystävystyi suomenruotsalaiseen kulttuuriälymystöön kuuluvien kanssa, pian kirjoitteli kirjeitä ystävälleen Marlene Dietrichille ja teki töitä itsensä Ingmar Bergmanin kanssa.

Maailmalla on ollut helpompaa, mutta täällä Suomessa tätä kaikkea ja hänen naissuhteitaan on monen ollut luodun julkisuuskuvan pohjalta vaikea niellä, ja nyt kuolemansa jälkeen hän osoittautuu vielä merkittäväksi valokuvaajaksikin!

Näitä kuvia ei voi ohittaa, kaiken saamansa julkisuuden keskellä yleisöä tahallaan provosoinut ja ylimielistä esittänyt Donner paljastaa itsestään tarkasti varjelemansa, humanistin silmin maailmaa katsovan herkän taiteilijan.

Wien, Itävalta, 1962. Kuva: Jörn Donner

* *

Donnerin valokuvat ovat hyvin intiimejä. Ne kertovat katsojalle omia teitään maailman kaduilla kulkevasta Donnerista – ehkä yksinäisestä ja ulkopuoliseksi itsensä tuntevasta? Se teki hänestä maailmankansalaisen, joka kykeni katsomaan pienten ihmisten arkielämää myötäelävällä katseella.

Kuinka ihania ovat Edinburghissa Skotlannissa ja Irlannin Belfastissa otetut kuvat; lämpöä, myötäelämistä ja haikeutta, ja kuinka lähellä kirjallisuus ja valokuva ovat toisiaan! Näitä kuvia katsoessa ei voi olla miettimättä niihin valottuneiden ihmisten tarinoita.

Edinburgh, Skotlanti, 1955. Kuva: Jörn Donner

Belfast, Pohjois-Irlanti, 1959. Kuva: Jörn Donner

Ja sitten, tämä sama mies, elokuvaohjaaja ja älykkö Jörn Donner, ottaa kuvan Wienissä huvipuiston maailmanpyörästä kohti alhaalla pieninä hahmoina näkyviä ihmisiä.

Se ei voi olla kuin viittaus Carol Reedin elokuvaan Kolmas mies, jossa kioskikirjailija Holly Martins kulkee sodan jälkeisessä Wienissä, sen jaetuilla miehitysvyöhykkeillä ja viemäreissä jäljittäen lapsuudenystäväänsä Harry Limeä, jonka väitetään kuolleen.

Maailmanpyörässä Harry Limeä esittänyt Orson Welles improvisoi elokuvahistoriaan jääneen repliikin:

”Italiassa oli Borgioiden aikaan kolmekymmentä vuotta sotaa, terroria, murhia ja verenvuodatusta, mutta siellä syntyivät Michelangelo, Leonardo da Vinci ja renessanssi. Sveitsissä on ollut viisisataa vuotta veljellistä rakkautta, demokratiaa ja rauhaa, ja mitä he ovat keksineet? Käkikellon.”

Donner säilytti kärkevyytensä loppuun asti, eikä suostunut älyllisiin kompromisseihin.

Näkymä Prater-huvipuiston maailmanpyörästä. Wien, Itävalta 1962. Kuva: Jörn Donner

* *

Näyttely Hakasalmen huvilalla

Donnerin kuvista on juuri nyt meneillään Hannamari Shakyan kuratoima valokuvanäyttely Jörn Donner – Matkalla 1951–1968 Hakasalmen huvilassa Helsingissä (Mannerheimintie 13 B). Näyttely jatkuu 3.9.2023 asti.

Museon kahteen kerrokseen sijoittuvassa näyttelyssä voi nähdä myös valokuvien lisäksi Donnerin kirjeitä ja matkamuistoja sekä katsoa dokumentin, jossa Donner kertoo kotikaupungistaan Helsingistä.

Käydessäni huhtikuisena sunnuntaina katsomassa näyttelyn, oli siellä jo heti avaamisen jälkeen runsaasti kävijöitä. Donner ja hänen kuvansa kiinnostavat.

Ulla-Maija Svärd

Kuva Matkalla-näyttelystä. Kuva: Ulla-Maija Svärd

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua