Milloin elämä on enemmän taakka kuin lahja? Arviossa Lari Launosen Poikani, elä vielä ensi talvi

Kuva: Sabrina Bqain / Otava

Oleelliset kysymykset löytyvät kirjan takakannesta. Milloin elämä on enemmän taakka kuin lahja? Mikä tekisi vanhemmuudesta riskien arvoista? Saako lapsen kärsimykselle etsiä merkitystä? Onko kuolema aina paha asia? Voiko sureminen olla velvollisuus? Jos taivas on olemassa, onko siellä vammaisuutta?

Kysymyksiä on tietysti muitakin, ja niitä kaikkia on pohdittu ja niihin on etsitty vastauksia kautta aikojen. Pohtijat ja vastaajat ovat olleet usein teologeja tai filosofeja tapauksissa, joissa aivotyön tulokset ovat päätyneet oppineisiin artikkeleihin tai kirjojen kansien väliin.

Ja juuri niin on Lari Launosenkin kohdalla. Hän on sekä teologi että filosofi. Lisäksi hän on isä, ja siitä kumpuaa hänen teoksensa mieli ja oikeutus. Poikani, elä vielä ensi talvi – lyhyen elämän filosofia (Otava, 2024) ei ole aliotsikostaan huolimatta akateemista analyysiä, vaan lyhyen ja sairaalantäyteisen elämän eläneen pikkupojan ja hänen perheensä arjen kuvaus, arjen jossa kriisitunnelmat ja suvantovaiheet, usko – kaikenlainen usko – ja epäusko vuorottelivat tiuhaan.

Mutta kun kirjoittaja on filosofi ja persoona, joka ilmoittaa nauttivansa suuresti syvällisestä keskustelusta, sisältää teos myös yleisellä tasolla kulkevia pohdintoja. Niitä on arjen käänteistä raportoinnin joukossa mutta myös vaikeisiin (moraali)kysymyksiin keskittyvissä erillisissä luvuissa, joista esimerkkinä vaikkapa Miksi en rukoillut ihmeparantumista? Kysymys on oleellinen, sillä kirjoittaja tunnustautuu teoksessaan uskonnollisesti uskovaksi helluntailaiseksi (”helariksi”, kuten yksi helluntailainen ystäväni taannoin muotoili).

Teoksen aloituksen tehokeinoksi on valittu kuolema. Kirjoittajan ja hänen vaimonsa pieni poika kuolee jo hyvin nuorena tappavan tautinsa ja koronasta toipuvan Suomen itselleen takaisin vallanneiden tutumpien taudinaiheuttajien yhteisvaikutukseen. Sitten siirrytään tarinan alkuun, raskauteen, lapsen syntymään, karun tilanteen paljastumiseen. Isompia ja pienempiä ylä- ja alamäkiä sisältäneiden muutaman vuoden jälkeen päädytään taas kuolemaan, menetykseen, hautajaisiin. Mutta elämä jatkuu. Vaimo on uudelleen raskaana.

Tarinan kuljetus on mallikasta. Launonen on valinnut, tai ehkä hänelle on ominaista, rennohkon, konstailemattoman tyylin, jossa lukija kuin lukija pysyy mukana. Huumorikin kukkii, usein tummahko sellainen, kuinkas muuten, ja silmään pistää myös toistuva ja vahva itsekritiikki. Jäin jopa miettimään, että meneekö tämä nyt vähän (moraalisen) poseerauksen puolelle, mutta liekkö kirjoittaja sittenkin vain rehellinen raadollisuuteen asti. Peiliintuijottaja luonteeltaan.

Launonen pärjää hyvin myös lähes silkkaa filosofiaa sisältävissä kirjan osissa, joista esimerkkinä vaikkapa luku Mikä kuolemisessa on niin kamalaa? Lyhyen tosielämätarinan jälkeen hän siirtyy Epikurokseen (341–270 eaa.), niin kuin tämän aiheen yhteydessä usein menetellään. Epikuros uskoi, että kuoleman jälkeistä elämää ei ole. Hänen mukaansa kuolemasta ei silti pidä ahdistua, sillä se ei merkitse ihmiselle, ainakaan filosofille, yhtään mitään. Se mikä on lakannut olemasta, eli on kuollut, ei tunne mitään, ja se mitä emme tunne, ei ole meille mitään. Minä-perspektiivistä tarkastellen olemisellemme on vain juuri nuo kaksi muotoa, elämä tai ei-mitään, ja kun elämää ei vielä ole tai kun se on loppunut, ei ole mitään tai on ei-mitään (viimeiset lauseet ovat kriitikon, eivät Launosen muotoilemia).

Pienen ja aiheellisen Epikuros-kritiikin jälkeen Launonen käyttää loppuluvun oivaltavaan elämän merkityksellisyyden ja elämän päättymisen traagisuuden pohdintaan. Oliko hänen poikansa Huugon kuolema tälle itselleen kovinkaan paha asia? Poika kun ei juuri osannut tulevaa miettiä, ja hän sai elää koko elämänsä huolehtivien ja rakastavien läheistensä ympäröimänä. Ja yleisemmin. Eikö juuri elämän rajallisuus tee siitä arvokasta ja merkityksellistä, vaikka – paradoksaalista kyllä – samalla rajallisuus, kuolema, myös lopulta varastaa elämän merkityksellisyyden (ja koko elämän). Lopulta voinee myös jäädä ihmettelemään (tämä ei ole Launoselta), että onko kuolema jopa niin oleellinen osa ihmiselämää, että se ei vain tee elämästä merkityksellistä, vaan tekee siitä juuri sen – ihmiselämän – sen ainoan meidän kaltaisillemme sopivan elämän.

* *

Filosofiasta vähemmän kiinnostuneenkaan ei kannata Epikuroksen ja muiden hengen jättiläisten nimiä tekstin joukossa peljästyä. Launonen osaa asiansa. Hän ei briljeeraa termeillä, eikä koukeroi, mutta ei myöskään aliarvioi lukijaansa. Filosofia tarjoutuu lukijalle esimerkein ryyditettynä ja samassa rennossa hengessä kuin Huugon ja vanhempiensa arjen kuvaus.

Uskonto ja uskonnollisuus ovat myös koko ajan läsnä, mutta nekin ketään luotaan työntämättä. Vaikka Launonen on tunnustuksellinen kristitty, on hän toteamani mukaisesti myös filosofi ja kaikkeen, myös uskontoon liittyviin ilmiöihin, terveen kriittisesti suhtautuva henkilö. Esimerkiksi hänen pohdintansa rukouksesta, Jumalaan luottamisesta ja mahdollisuuksistaan kohdata Huugonsa uudelleen, ovat raikkaita.

Erityisen kiinnostava on hänen juttelunsa kehostamme osana identiteettiämme tai ainakin sen rakentumista. Jos on olemassa sellainen kuin taivas, niin onko maan päällä vammaisena elänyt ja kuollut myös taivaassa vammainen? Joidenkin ajattelijoiden mukaan näin on oltava, jotta esimerkiksi Huugo olisi taivaassa sama Huugo, jonka kanssa Launonen maan päällä eli. Asia jää kirjassa kuitenkin avoimeksi, tai mysteeriksi, kuten Launonen itse asian ilmaisee. Asia on uskovalle filosofi-isälle lopulta niin kinkkinen, että yksi asiaa käsittelevä kappale loppuu hieman tuskaiseen huokaukseen, ”jos taivasta ylipäätään on olemassa”.

Toivosta Launonen ei kuitenkaan suostu luopumaan, nimittäin rationaalisesta toivosta. Sillä hän tarkoittaa, että kulloinenkin toivo (toive) on oltava järkisyin perusteltavissa. Tässä Launonen lähestyy toisen filosofi-teologin, Risto Saarisen, kantilaista määritelmää: Sinulla on oikeus toivoa silloin ja vain silloin, kun olet selvillä asioista ja teet parhaasi asian eteen (Oppi toivosta; Gaudeamus, 2020). Toivolla on siis oltava järkiperusta, ja se on ansaittava. Ankaraa, mutta kriittiselle mielelle sopivaa.

Launonen joka tapauksessa pyrkii kirjan lopussa täyttämään toivonsa rationaaliset ehdot, vaikka vaikuttaakin samalla vajoavan vähintään lievään ”evidentialistiseen epätoivoon”. Hämärä käsitteeni viittaa kappaleisiin, joissa Launonen todistelee lukijalle (ja itselleen?) tutkimuskirjallisuuteen viitaten, miten Jeesuksen ylösnousemus kuolleista on paras selitys tiettyihin 2000 vuoden takaisiin tapahtumiin. Ja jos Jeesus ”ylösnousi”, niin silloinhan taivaan olemassaolokin on (olisi) totta.

* *

Poikani, elä vielä ensi talvi sopii filosofisine pohdintoineen hyvin monenlaisille lukijoille. Kirjassa on sekä vahvoja tunteita että rationaalista pohdintaa, siitä löytyy huumoria, kyyneleitä jos muutakin elämän makua, eikä se liene hankalaa luettavaa sen enempää uskonnollisesti uskoville kuin kaltaisilleni omakohtaista uskoa vailla oleville. Uskonnonfilosofiaa tuntevat eivät kylläkään kirjan pohdintaosuuksista juuri mitään uutta löydä, uuden asioiden käsittelytavan korkeintaan.

Henkilökohtaisesti työläännyin jossain määrin kirjan hieman toisteiseen ja yksityiskohtaiseen arjen kuvaukseen, joka tosin saattaa olla tarkoituksellista rautalangan vääntämistä, lukijan Huugon vanhempien saappaisiin asettelemista: Ymmärrättekö? Tällaista tämä meillä oli. Uskokaa tai älkää.

Kari Heino

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua