Miksi ei on tärkeämpi sana kuin kyllä? Arviossa tietokirja Kuka kasvattaisi lapsesi

Kuvat: Minerva

Ei ja odota.

Siinä kaksi elintärkeää sanaa lapselle. Aikuisen suusta lausuttuna ja silloin, kun lapsi on kaaoksensa keskellä ja haluaa testata vanhemman luottamusta ja rakkautta.

Hänet on tehty elämää varten. Hänen pitää siis oppia elämäntaidot. 

Ja kuka ne opettaisi, jollei oma vanhempi?

Keijo Tahkokallio on monessa liemessä keitetty kasvatusalan guru ja opettaja, opettajien opettaja ja psykologi. 

Seitsenkymppisenä hänen oma kouluaikansa ajoittuu sodanjälkeiseen Suomeen ja opettajankokemus herkullisesti aikaan, jolloin suunnittelijat alkoivat päättää, miten koulussa kannattaa opettaa.

Lapsista haluttiin itseohjautuvia ja opettamisesta palapeli, jossa kukaan ei enää kulkenut lapsen rinnalla.

Samaan aikaan käytöshäiriöt lisääntyivät, pienistä kouluista siirryttiin suurempiin ja tietotekniikka ohitti perinteiset kirjat.

Entä vanhemmat, miten he tähän liittyvät? 

Kun 1980-luvun tasaisen nousukauden jälkeen iski 1990-luvun lama ja monissa perheissä lapset jäivät vähemmälle huomiolle vanhempien ponnistellessa taloutensa kanssa töiden mennessä alta, koulusta odotettiin taas pelastajaa ja tasapainottajaa.

Mutta samaan aikaan myös lasten ja nuorten käytöshäiriöt lisääntyivät ja opettajien mahdollisuus keskittyä opettamiseen kutistui. Luokan hallinta vei oppitunnista suurimman osan.

* *

Näihin päiviin saavuttaessa syntyvyys on Suomessa koko ajan laskenut ja ne harvat lapset saavat vanhemmiltaan läpi toiveensa paljon herkemmin kuin Tahkokallion nuoruudessa.

Toisella linjalla lapsista ei juuri piitata, he ovat lähinnä sukupuolielämän ongelmajätettä. Ja tämä määritelmä on omani.

Samaan aikaan uudet liian isot koulurakennukset ovat alkaneet muistuttaa avokonttoreita säkkituoleineen ja leposohvineen. Koulussahan pitää viihtyä.

Mutta mikä on, kun oppimistulokset ovat Pisa-tutkimusten mukaan laskussa, vaikka digitalisaatio on tuonut kouluihin läppärit ja kaikki maailman tieto on koululaisen uusimman luurin sisässä?

Siinäpä se. Konsultit ja suunnittelijat ovat päihittäneet pedagogian terveen järjen ja hyvän mielen tavoittelu on astunut kurin ja tavoitteellisuuden varpaille.

”Ei”ja ”odota”, ne ovat Tahkokallion lempitermit, joilla opetusta häiritsevän lapsen kanssa pääsee pitkälle.

Sillä niitä lapsia riittää. Lähes joka neljäs alakoululainen on nykyään jonkinlaisen tuen tarpeessa. Lapsista ongelmallisimmat pyörittävät luokassa rallia, jossa kaikkien päivä on pilalla.

* *

Ei ja odota. 

Miksi ei on tärkeämpi sana kuin kyllä? Psykologina Tahkokallio tuntee hyvin kasvavan mielen. 

Ihminen on mielihyvään taipuvainen, ja liskoaivoinen valitsee varmasti herkun porkkanan sijaan, kännykkävideon kirjan lukemisen sijaan, löhöilyn kertaamisen ja uusien taitojen opettelun sijaan.

Haluamme välittömiä impulsseja ja palkkioita. Pitkästyminen, tylsistyminen ja asioiden kertaaminen ei kuulu tähän aikaan.

Mutta juuri sitä kasvavan ihmisen on opittava. Hilliten hallitsemaan itseään ja odottamaan.

Jos kotona ei näitä taitoja ole vaadittu, koulun tehtävä on ne painaa nuoreen mieleen. Ja se tapahtuu toistamalla.

Jos sen tekee 50 kertaa päivässä, saattaa toistoja opettajan sitkeyden mukaan tulla kymmeniä tuhansia kertoja vuodessa. Kyllä sillä määrällä itsehillinnän jo oppii. Kertaus ja toisto ovat opintojen äiti.

* *

Jos vanhempien auktoriteetti on viime vuosikymmeninä rapautunut, opettajillekaan sitä ei mielellään annettaisi. Auktoriteettihan on melkein kuin diktaattori eikä demokratiassa sellaista voi olla.

Lapsen edun nimissä myös lainsäädäntö on muokattu sellaiseksi, ettei lasta saa mitenkään painostaa, kurittaa, vaatia olemaan hiljaa saati koskettaa.

Ja silti kyse on vasta kehittymässä olevista aivoista ja kehosta, jotka vaativat selkeää ohjausta, selviä sääntöjä, päämäärätietoista toimintaa ja välillä jopa mielen pahoittamista.

Curling-vanhemmat ja näiden pehmentävät huomiot lapsesta tai täydellinen välinpitämättömyys ovat lapselle suurempi petos kuin selvät säännöt ja lempeästi mutta tiukasti esitetyt vaatimukset, Tahkokallio muistuttaa.

Ihan täysipäiset ihmiset tuntuvat unohtaneen, että lasta oikeasti pitää kasvattaa. Ja se on työtä ja itsensä kanssa painimista, jota moni haluaa välttää.

Lapsi ei elä vain lempiruoistaan, kivoista harrastuksista ja uudesta kännykästä. Lapsi tahtoo rajoja ja rakkautta, oppimisen haasteita ja tylsiä hetkiä.

* *

Tahkokallio ja lahtelainen erityisopettaja Aulikki Uski käyvät Kuka kasvattaisi lapsesi? -kirjassa (Minerva, 2024) kahdeksan kirjeen keskustelun, jota suosittelen vaatimattomasti jokaikisen luettavaksi. 

Ja varsinkin juuri nyt, Vantaan järkyttävien tapahtumien jälkeen.

Kirjassa on lukuisia konkreettisia luokkatilanteita ja esimerkkejä niiden ratkaisuun.

Lapsi ja nuori kaipaa paitsi selkeitä rajoja, käskyjä, toistoja ja tehtäviä, myös luottavaisen ja uteliaan vanhemman, joka kysyy koululaiselta päivän päätteeksi: ”Miten päiväsi sujui” ja ”Miten voit”.

Vanhemman tehtävä on selvittää lapsensa mielialaa ja tuntemuksia vähän väkisinkin ja saavuttaa sitä kautta jälkikasvunsa luottamus. 

Luottamuksen pitää olla molemminpuolista, kuten 7.- ja 8.-luokkalaiset tytöt A-studiossa (8.4.2024) kirkkaasti tunteitaan sanoittivat Viertolan tapahtumien jälkipyykissä. 

Tätä puolta Tahkokallio ja Uski eivät uudessa kirjassaan kovin paljon korosta, mutta hyvä, että se nyt tuli nuorten itsensä suusta.

Tyttöjen viesti oli myös selkeä kiusaamisen valtavasta lisääntymisestä somen myötä. Kaikesta voidaan löytää kiusattavaa. Ja aina on kiusattu.

Tässä on koulun mahdoton pysyä perässä, jos on vanhempienkin. 

Mutta kotoa lähtevät käytöstavat ja toisen kunnioitus. Niillä pelisäännöillä voi kiusaamista välttää aika pitkälle. Mutta jos aikuisetkin kiusaavat toisiaan ja löytävät syntipukin milloin kenestäkin, on nuoren vaikea löytää rajoja peilatessaan käytöstään vanhempiinsa.

* *

Olen itse tutustunut opetuksen maailmaan ala- ja yläkoulun opettajan sijaisuuksia tehdessäni. Allekirjoitan kaiken, mitä Uski kertoo tämän päivän luokkahuoneiden tilanteesta.

Muutama erityisen tuen tarpeessa oleva lapsi sekoittaa koko oppitunnin dynamiikan. Jos opettajalla ei ole apukäsiä koulunkäynninohjaajista, oppitunti on tuomittu harakoille.

Mutta Tahkokallio esittää myös epäilyksensä siitä, onko häiriöoppilaan ”omavalmentaja” aina järkevä ratkaisu.

Moni lapsi ottaa ilon irti erityishuomiosta eikä missään vaiheessa käsitä, että kyse on hänen oman itsekurinsa harjaantumattomuudesta, jota voisi miettiä yksin ja eriössä.

Vahvasti oppimisvaikeuksista kärsivät ovat tietysti asia erikseen.

Elokuvateattereihin tulee pian uusi dokumentti helsinkiläisnuorista, joilla moni asia lähtee lapasesta täysi-ikäisyyden kynnyksellä. 

Hard to Break -dokumentti näyttää autenttisen jakson tubettajina oman fanikuntansa löytäneiden Jonsun ja Aten elämästä.

Heille bilettäminen, sekoilu, lääkkeet, huumeet ja päihteet ovat somemaailman oman kanavan polttoainetta.

Atte vetää viinatestejä kavereiden kanssa, jotka päättyvät muovikassioksenteluun ja poliisin kanssa asioimiseen. Taustalla on turvaton lapsuus, sijoitusperheitä, masennusta ja väkivaltaa.

Tahkokallio pohtii kirjeissään sitäkin, miten huomiohakuisuus on tullut ammatillisten toiveiden ja yrittämisen tilalle.

Somessa voi olla tärkeä, hauska ja haluttava, katseiden ja ihmettelyn kohde. Se antaa nopean palkinnon, kun noste on kova. Siksi Attekin kehittää yhä älyttömämpiä ideoita kuvattavaksi.

Jonsu ja Atte ovat ääritapauksia, mutta on hienoa ja helpottavaa nähdä, miten Jonsun pelastaa kasvatuskoti, hyvät tukihenkilöt, varaäidit ja -isät. Kuri, selvät rajat ja luottamus voivat nostaa myöhemminkin nuoren suosta.

Atte pääsee lusimaan liki kolmen vuoden ehdotonta tuomiota. Hätävarjelun liiotteluna puukolla tulee pahaa jälkeä Sinebrychoffin puistossa. Hänelle vankila on ehkä lopullisesti kuviot selkiyttävä kasvatuslaitos.

* *

Ei ja odota. 

Vielä kerran: lapsi on tehty vahvaksi ja kestäväksi. Kiellot ja kärsivällisyyteen opastaminen ovat lapsen parhaaksi.

Vanhemman epävarmuus ei lasta vielä turmele, mutta kaveriksi heittäytyminen ja jatkuva periksiantaminen kyllä.

Kasvattaminen on kahdenkymmenen vuoden työ. Se on suunnilleen sama aika, kuin ihmislapsen aivot kehittyvät.

Kouluihin ei välttämättä tarvita enempää lisätyövoimaa, kehitys- ja muutospalavereja ja suppilautoja 

Tarvitaan enemmän lapsistaan kiinnostuneita vanhempia.

Sillä lapsi on vanhempiensa tuotos.

Anne Välinoro
Kirjoittaja on kahden aikuisen lapsen vanhempi, joka ei ole aina kuunnellut lapsiaan.

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua