Mikä on kulloinkin sopiva etäisyys? Arviossa Sari Kivistön ja Sami Pihlströmin teos Toista ajatellen

Yksityiskohta kirjan kannesta. Kuva: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Professorien Sari Kivistön ja Sami Pihlströmin yhteinen teos Toista ajatellen (SKS, 2022) keskittyy nimensä mukaisesti toiseuteen, eli suhteeseemme toisiin ja toisenlaisiin ihmisiin, ajatuskulkuihin ja kulttuureihin.

Aliotsikko ”Historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia toiseuden kohtaamiseen” paljastaa teoksesta pari muuta oleellista asiaa. Kyse on artikkelikokoelmasta, ja kirjoittajat valaisevat aihettaan ilahduttavan monipuolisesti. Moninaisuuden luomisessa auttaa, että Kivistö on kirjallisuustieteen, Pihlström uskonnonfilosofian asiantuntija. Molemmat myös liikkuvat varsinaisen ydinosaamisalueensa ympärillä pistäytyen ahkerasti toistensa reviireillä. Lukija huomaa hyvin äkkiä esimerkiksi Pihlströmin tahdon ja taidon valaista kulloistakin aihettaan kirjallisuudesta poimiminsa näkymin.

Toista ajatellen on tiivis ja asiapitoinen teos, joka antaa paljon, jopa viihdyttää. Lukija syttyy tosin vain sillä edellytyksellä, että artikkelien ”matala-asteinen akateemisuus” ei häntä häiritse. Mikäli häiritsee, kehottaisin yhtä kaikki yrittämään eteenpäin. Motivaation voi löytää esimerkiksi tarkkailemalla artikkelien otsikoita ja aiheita ja valitsemalla niiden mukaan. Tarjolla on analyyseja muun muassa barbaareista ja vampyyreista, uusia uria aukova Tuntemattoman ja Pohjantähden luenta sekä katsaus 1900-luvun alun pilalehtien maailmaan.

Kirjoittajat kysyvät kokoelmansa epilogissa, ”miksemme ole juurikaan pohtineet omassa ajassamme kenties kaikkein tärkeintä inhimillistä toiseusasetelmaa, ihmisen suhdetta (ei-inhimilliseen) luontoon”.

Kysymys on erinomaisen paikallaan, vallankin kun kirjoittajat tunnustavat rehellisesti, ettei heillä ole siihen selkeää vastausta. Silti he kyllä vastaavat, osin suoraan, osin enemmän rivien välissä. Yhtäältä he vetoavat aiheen syvään tärkeyteen. Ilmastonmuutos ja lajikato ovat nousemassa suorastaan eksistentiaalisiksi kysymyksiksi ihmiskunnalle, joten käsiteltäköön ihmisen luontosuhdetta erikseen ja mahdollisimman huolellisesti ja perinpohjaisesti muussa yhteydessä.

Lisäksi kirjoittajat voi laskea modernin mutta perinteitä kunnioittavan humanismin pelottomiksi lipunkantajiksi, jopa ajoittaisiksi matkasaarnaajiksi. Esimerkiksi heidän myös yhdessä kirjoittamansa Sivistyksen puolustus (Gaudeamus, 2018) nostaa esille suomalaisen yliopistolaitoksen nykymenoa (lue: kotkotuksia) ja tarjoaa tilalle vaihtoehtoista humanistiseen – tosin vahvasti itsekriittiseen ja itseään koko ajan korjaavaan – traditioon perustavaa tieteen tekemisen käsitystä ja käytäntöjä.

Kovin suuri ihme ei siis ole, että he eivät etene aiheessaan luonto edellä. Pihlströmin näkökulma ekologiaan ja humanismiin sekä niiden yhteiseloon piirtyy tarkemmin esimerkiksi hänen mielipiteenvaihdossaan aikamme niin kutsuttujen post- ja transhumanistien kanssa (esim. Tiede&Edistys 1/20). Hän palaa aiheeseen myös muutenkin kiinnostavassa teoksessaan Ihmisen maailma (niin&näin, 2021).

* *

Euroopassa parhaillaan raivoava raaka sota sähköistää hätkähdyttävästi Toista ajatellen -kokoelman muutenkin kiinnostavaa artikkelia Kuoliko Koskela turhaan? Kyse on luonnollisesti Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja Sotaromaanin Koskelasta, tuosta lähes ikonisoidusta suomalaisen johtajuuskeskustelun hahmosta. Artikkeli ei kuitenkaan tyydy pelkästään Sotaromaanin ja editoidun versionsa antiin vaan tutkii sitä osana kokonaisuutta, johon kuuluu elimellisesti myös Täällä Pohjantähden alla -trilogia.

Koska aiheena on toiseus, ja Linna-tuotannon kohdalla myös kärsimys ja kuolema, ollaan artikkelissa toden totta hätkähdyttävän lähellä päivän uutistapahtumia. Nyt ei kuitenkaan uutisoida, vaan mietitään syvänteitä myöten kouraisten, mitä meistä monille niin tutuista kirjoista voisi vielä sanoa. Ja kaivuutyö tuo esiin ainakin sen näkymän, että Linna ei perustele historian tai sodan uhreja millään suurella kertomuksella, tarkoituksella tai päämäärällä, joka oikeuttaisi kärsimyksen ja kuoleman. Hän ei sano, että Koskela olisi kuollut turhaan, mutta hän suuntaa tarkastelunsa valokeilan pois tarkoituksesta ja oikeutuksesta ja keskittyy sympatoimaan ja ymmärtämään historian heiteltävänä olevaa kärsivää ja osaansa pakotettua yksilöä.

Samalla hän tunnetusti lyttää kaikenlaisen sodan glorifioinnin ja sankaripuheen. Linnan korpisoturit eivät ajattele isänmaata tai suur-Suomen rakentamista maatessaan märässä suossa apua anelevan haavoittuneen toverinsa vieressä. ”Luotien laulu vain soi” on hairahtanutta romantisismia. Todellisuudessa luodit repivät sodasta kaiken uljuuden tömähtäessään taisteluparin lihaan tai räjäyttäessään hänen kallonsa tuhansiksi siruiksi.

Analyysin yksi avainkäsitteistä on tällä kohtaa antiteodikea, jota teos selittää ja valaisee useassakin artikkelissaan.

* *

Sota ja sotilaat edustavat meille jo sinänsä toiseutta ja toisia. Samalla taistelussa vastapuolella olevat hahmottuvat sotilaalle vihollisina, eivätkä ihmisinä. Yhtäältä kyseessä on etukäteen ylhäältä johdettu mielenmuokkaus, kuten Venäjän valtakoneiston puhe Ukrainan natseista. Toisaalta, jotenkin sotilaan on peitettävä niin edessään kuin tykinkantaman päässä olevista ihmisistä juuri heidän ihmisyytensä voidakseen tappaa ja tuhota tehokkaasti.

Tuntemattoman Rokkakin lahtaa lukemamme mukaan nimenomaan vihollisia, eikä ihmisiä, ja ”puhdistaa” juoksuhautoja.

Artikkelin ansio on siinä, miten se tarjoaa uusia käsitteitä tuttujen teosten analysointiin. Kiitosta ansaitsee myös artikkelin omaperäinen, varsin kuviakumartamaton mutta kirjailijaa ja hänen hahmojaan arvostava lähestymistapa.

Filosofinen tarkastelu etäännyttää tutusta ja antaa tilaa lisätulkinnoille ja rakentavalle kritiikille. Maailma ja sitä asuttavien osa hahmottuvat mustavalkoisuuden sijaan moninaisena harmauden kirjona ja loputtomasti toisistaan poikkeavia näkökulmia tarjoavina.

Teos tutkii lopulta sitä, miten toiseen ja toiseuteen voi suhtautua kunnioittavasti tunkeutumatta silti liian lähelle. Moraali ja ihmisen osan ymmärtäminen vaativat empatiaa, kykyä asettua toisen tilanteeseen, mutta pelkkä tunne ei riitä. Tarvitaan myös harkintaa ja mahdollisuus (itse)reflektioon, siis sopivan suuruista suhteellisuudentajun ja järjenkäytön mahdollisuuden takaavaa etäisyyttä. Täysi sukeltautuminen tai sulautuminen toisen kokemusmaailmaan pimittää kokonaiskuvan.

Siinä siis velvollisuutemme: pitää etäisyys kussakin tilanteessa sopivana, kiinni tunkematta, selkää kääntämättä.

Toiseuden kunnioittamiseen, etäisyyden merkitykseen sekä totuuden ja vapauden arvokkuuteen johdattelevat yleisellä tasolla erityisesti kirjan ensimmäinen kuin myös epilogia edeltävä artikkeli. Runsas lähdeluettelo johdattelee jatkolukemisen pariin.

Kari Heino

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua