Miia Toivion sadut kertovat tyhjyydestä – arviossa runoteos Hukka nukka tukka

Kuvat: Teos / Milka Alanen

”Samastamisen ympärille jää se mitä emme tiedä, kädet eivät kuvaa mitkään sanat eivät kuvaa täydellisesti.” Miia Toivion neljäs runoteos rakentuu sen ympärille, mitä ei voi suoraan sanoittaa.

Arvoituksellisuus ja leikittely olivat esillä jo Toivion rakkautta ja iloa tunnelmoineessa esikoisessa Loistaen olet (2007), ja toinen teos, Pysty hiljaisuus (2013), tutki kielen mahdollisuuksia haavojen ja hiljaisuuden ympärillä. Hukka nukka tukka (Teos, 2024) leikittelee yhtäältä lorukielellä, mutta jatkaa Pysty hiljaisuuden tummemmissa sävyissä.

Sanat luovat todellisuuden tasoja, mutta tasot voivat olla valepukuja, joiden alla on jotain sanoittamatonta: ”Minä olen sanamuodostelma./ Minä olen liitoskokoelma./ Minä saan henkilöhahmon, olentohahmon, minä saan koonnin.// [–] Minä saan seistä tyhjän edessä ja pidätellä sitä.”

Hukka nukka tukan runot kiertävät juuri sanoittamattoman ympärillä. Teoksessa sanat ja kertomukset muodostavat sirpaleita pikemmin kuin mitään kokonaista: pysyvää on hajoaminen, ei rakentaminen – mutta juuri hajoamisen kautta runot luovat merkityksiä. Runojen puhujalla on jotain, jota ei voi sanoa, muistaa tai ehkä jopa tietää – emmekä edes tiedä, mitä ei voi tietää. Myös puhuja itsessään on aukkoinen: toisaalta hän kuvaa omaa pelkoaan, mutta toisaalta hän on se, ”joka nuokkuu tämän tyynyn alla,/ piilossa, valmiina, saalinhimoisena”.

Teos on näin itsessään on aukkoinen käsitellessään aukkoisuuden tematiikka, ja muoto ja sisältö solahtavat näin uusia tasoja avaavaan vuoropuheluun keskenään. Tämä kiteytyy hienosti pohdinnassa aukkoisuuden kokemuksesta, ja tämä tulee samalla kuvanneeksi teoksen poetiikkaa: ”Aukot syntyvät sillä tavoin, että niiden syntymistä ei tajua eikä niiden olemassaoloa havaitse kuin ympäristöä tulkitsemalla. Jokin lehtien asento, kasvojen ilme, niiden näkymättömien lihasten yhteinen sopimus josta ei ole sovittu ja josta kukaan ei vastaa, kaikennielevä kangas joka kipuaa kohti nielua ja saa ruumiin haukkomaan, jotain sellaista on aukon ympärillä”.

Hukka nukka tukassa aukkojen ympärille on viritetty loruja ja satukuvastoja. Asento viritetään heti ensimmäisessä, lastenlorun muotoon kirjoitetussa runossa: ”Kuka menee sukkaan? Ikku menee sukkaan./ Kuka menee hukkaan? Ikku menee hukkaan.”  Loruilu kääntyy kuitenkin ”hukan” toistoksi: ”Hukka hukka hukka hukka hukka hukka hukka!” Hukan kaksoismerkitys katoamiselle ja sudelle uhkan kuvana värittää koko teosta.

”Hukka” sutena limittyy Punahilkka-kuvastoon. Voisi sanoa, että sadut vääristyvät painajaismaisiksi, mutta varsinaisesta vääristymisestä ei ole kyse, sillä tunnelma on lähempänä esimerkiksi Grimmin satuversioiden raakuutta kuin disneyfioidut kertomukset: ”Eikä Punahilkka nostanut katsettaan./ Hänen kasvonsa painuivat kasaan kuin jokin galaksi/ jonka valo ei vielä ehtinyt meille asti”.

Satukuvastokaan ei ole pysyvää, vaan häilyy aukkojen reunoilla. Susi ja isoäiti voivatkin sekoittua toiseen satuun, kuten kun runon puhuja huomaa, ”että sekoitan Kultakutriin/ ja kun vilkaisen makuuhuoneeseen,/ molemmat sadut ovat kaikonneet,/ puurolautanen on tyhjä,/ ja syliini on kiivennyt märkä tyyny.”

Hukka nukka tukka on väkevä osoitus sanojen ja kertomusten rajallisuudesta ja kuinka hämmentävää on olla tyhjyyden äärellä.

Anna Hollingsworth

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua