Merja Mäen kielen ilmaisuvoimaisuus vaatii ja palkitsee – Itki toisenkin on romaani, jota haluaa lukea rauhassa herkutellen

Merja Mäki. Kuvat: Liisa Valonen / Gummerus

Merja Mäki on sanonut haastatteluissa tekevänsä rauhantyötä kirjoittamalla sodasta. Tämän hän tekee piirtämällä yksilön tarinan kautta esiin kuvan koko ihmiskunnasta.

Mäen ensimmäinen historiallinen romaani Ennen lintuja ilmestyi vuonna 2022. Sekä arvostelijat että suuri yleisö ihastuivat sen elävään ja tunnerikkaaseen kieleen. Kirja palkittiin Tulenkantaja-vientikirjapalkinnolla, käännösoikeudet on myyty Ukrainaan, Ruotsiin ja Ranskaan. Evakkotarinasta tehtiin Seinäjoen kaupunginteatteriin kiitelty näyttämösovitus, joka sai kantaesityksensä vuoden 2023 marraskuussa.

Siinä missä Ennen lintuja on tunteidentäyteistä kerrontaa Karjalasta lähteneen sopeutumisesta Etelä-Pohjanmaalle, Itki toisenkin (Gummerus, 2024) vie tunteikkuuden äärimmilleen.

Tarinan päähenkilö on Larja, joka palaa Itä-Karjalaan oltuaan opiskelemassa Kainuussa. Hän saa pian huomata kaiken muuttuneen poissaolonsa aikana: isä ja äiti on viety pohjoiseen vankileirille, ja suomalaisten valtaama Suurmäen kylä rimpuilee yrittäen opetella suur-Suomen tavoille unohtamatta omaa kulttuuriaan. Aiemmin kyläkoulussa opettajana toimineen Larjan ammattitaito kyseenalaistetaan, koska nyt luetaankin suomalaisia opinkappaleita.

Opettajana Larja kantaa huolta myös pienistä koululaisista, sodan lapsista.

”Oppilaani katsoivat paripulpeteistaan, kun pyyhkäisin hihalla silmiäni. Heihin oli painunut samanlaisia mustaksi hiiltyneitä koloja kuin Arpimetsän ammutuille puille. Mutta osumajäljet olivat heillä siinä, missä lapsen sydämen olisi pitänyt olla.”

Larjan isoäiti, buabo, on kuolemassa ja haluaa nuoren naisen jatkavan hänen paikallaan kylän arvostettuna itkijänä. Larja epäröi voimiaan, mutta löytää vähitellen itkunlahjansa.

”Painoin ylävartaloani kumaraan, repäisin huivin päästäni ja annoin tuulen tuntua hiusten juurissa ja korvien käytävissä. Oli kuin putoaisin selkä edellä petäjänrunkoa ja oksat ottaisivat kehoani vastaan, siirtyisivät notkeina altani ja päästäisivät minut taas alempien oksien kannateltavaksi.

’Ajateltuaiseni…’ kutsuin lastani suljetuin silmin.

Ääneni oli karhea ja matala, kuin iäkkään naisen. S-kirjaimista kaikkein pehmein soi kauniina kieleni kärjellä.

Jatkoin hyräilyä, ja ääni värisi rinta-alassani, kunnes muuttui itkuiseksi. Itkin äänellä laskevaa säveltä, ja kuulin ympärilläni pikkulintujen siipien lehahtelua. Lähetin sanat matkaan huuliltani, pohjoistuulen kuljeteltavaksi.”

* *

Mäen teksti on sanataidetta, joka ammentaa karjalaisista sanoista ja muinaisperinteestä: on gornitsaa, pokoiniekkaa ja sintsoa. Sille on annettava aikansa, makusteltava sanoja ja niiden merkityksiä sekä antauduttava rytmille. Teksti hengittää kuin tuuli, johon Larjaa toistuvasti verrataan, mutta vähä vähältä tuulen rinnalle nousee muitakin luontoelementtejä: tuli, maa ja taivas.

Samaa tahtia kuin Larja kasvaa täyteen mittaansa itkijänä, tarina saa lisää voimaa ja kiihkeyttä loppua kohti. Tuulen kantaman tyhjyyden ja haikeuden rinnalle sikiää sisua ja toiveikkuutta.

Paikka paikoin romaani itsessäänkin on kuin itkuvirsi, joka liekuttaa lukijaansa kehtolaulun lailla.

Ennen lintuja -romaanissa oli oraalla se raaka voima, joka uutukaisessa repeää täyteen vahvuuteensa. Tällä romaanilla Merja Mäki sementoi paikkansa kotimaisen kirjallisuuden tähtikartalla.

Nadia Paavola

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua