Menneisyyteen haikaileva politiikka ja nostalgian viehätys ovat Antto Vihman tietoteoksen keskiössä – arviossa Nostalgia

01.11.2021

Kuva: Teos

KIRJAT | Antto Vihman nostalgiaa käsittelevä teos selittää, miksi niin moni suuntaa katseensa menneisyyteen ja haluaa sulkea rajat.

”Nostalgia – teoria ja käytäntö on yksi monista populismia sivuavista viime vuosien teoksista. Sellaisena se on montaa muuta päätä pidempi.”

ARVOSTELU

4 out of 5 stars

Antto Vihma: Nostalgia – teoria ja käytäntö

  • Teos, 2021.
  • 278 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Viime vuosina on ilmestynyt lukuisia populismia ja sen sukuisia ilmiöitä tutkivia teoksia niin akatemian, populaaritieteen kuin elämäkertakirjallisuuden saralla. Aiheelle tuntuu riittävän kiinnostusta ja lukijoita, ja mikäs siinä, vaikka se saa välillä liikaakin medianäkyvyyttä. Tapahtuu maailman politiikassa kai jotain muutakin?

Antto Vihman Nostalgia – teoria ja käytäntö (Teos, 2021) kastaa varpaitaan samoihin vesiin mutta välttää ilahduttavasti populismikirjoitteluun liittyvät kliseet. Sen sijaan se kritisoi ainakin joitain niistä. Vihma työskentelee Ulkopoliittisen instituutin tutkimusprofessorina ja käsittelee teoksessaan populismia laajasti ennen kaikkea Suomen, Yhdysvaltain, Iso-Britannian ja Saksan näkökulmista.

Populismi on vain osa Vihman näkemystä nostalgiasta hyödyllisenä politiikan polttovoimana ja ihmisten liikuttajana. Neljään osioon jaettu teos tarkastelee nostalgiaa ensin modernin ajan historian näkökulmasta, sitten nykyhetken vaikuttajana niin teorian kuin käytännön tasolta ja lopulta eroja pohdiskelevan ja banaalin nostalgian välillä.

Mielenterveysongelmasta poliittiseksi voimaksi

Vihma kertoo, että länsimaissa miellettiin nostalgia vielä 1700-luvulla mielenterveydelliseksi ongelmaksi. Menneisyyteen kaihoaminen nähtiin oirehtimisena modernin läntisen maailman aikakäsityksen muuttuessa. Tulevaisuuteen katsova valistuksen aikakausi luotti teknologiaan kykyyn viedä ihmistä eteenpäin myös henkisiltä voimavaroiltaan.

Nostalgiaa ei kuitenkaan noin vain nujerrettu. Ajan mittaan ”kaipuu kotiin” poistui sairausluokituksista. Ranskan suuren vallankumouksen vuodet (1789–1799) horjuttivat uskoa ”etenevään” ja kehittyvään historiaan. Samoihin aikoihin nostalgian kasvualustaksi muodostui toisenlainen historiatietoisuus.

”– – Aiemmin ihmiset suhtautuivat mullistuksiin kuten kulkutauteihin – ne vyöryivät selittämättöminä aaltoina. Edes uskonpuhdistuksen kaoottiset vaiheet, kolmikymmenvuotisen sodan hävitys tai mitä moninaisin riisto eivät inspiroineet ihmisiä pohtimaan historian kulkua samalla tavalla. Vallankumousten, teollistumisen ja kaupungistumisen aiheuttamat nopeat muutokset saivat aikaan laajasti tunnettua kaipausta. Tämän nostalgian kasvualusta oli ’tavallisen ihmisen tunteellinen historiantietoisuus’. Sen perustana olivat ihmisen itse tuottamat, nopealiikkeiset historialliset voimat. – –”

Nostalgiset tunteet inspiroivat ajattelijoita myös analysoimaan niitä. Tällaisen pohdiskelevan nostalgian rinnalle nousi vallankumouksen kriitikkojen myötä entisöivä nostalgia, jossa voi nähdä juuret nykyiselle populistiselle nostalgialle.

Vallankumousvuosien jälkeisessä entisöivässä nostalgiassa nykyhetkeä ei pidetty pelkästään peruuttamattomana pettymyksenä vaan katastrofina. Virheen saattoi korjata vain palaamalla menneeseen, jonka hyvät perustat (aristokratian ja kirkon) ylitouhukkaat intellektuellit olivat murentaneet. Näin entisöivän nostalgian perintö on nykyaikanakin periaatteiltaan äärikonservatiivinen, joskin se ei rajaudu yksinomaan konservatismiin perinteisesti miellettyyn oikeistolaisuuteen.

Nostalgian ja populismin yhteydet

Teoksen nykyaikaa koskeva osuus käsittelee lähinnä oikeistolaista ajattelua, sillä oikeiston nostalgia on juuri nyt pinnalla, mutta Vihma mainitsee nostalgian rattaiden toimivan muuallakin. Vasemmistolainen nostalgia haikailee yhtä lailla kadonnutta aikaa. Se ilmenee ”parempana tietoisuutena”, jonka avulla valistunut teoreetikko paljastaa yhteiskunnan takana olevan koneiston. Järjestelmä hallinnoi laput silmillä tallaavaa kansalaista, joka ei ymmärrä elävänsä valheessa, näkymättömien valtasuhteiden alistamana. Tällainen tahallisen tai tahattoman elitistinen ajattelu on myös puhdasta nostalgiaa, melankolista haikailua aikaan ennen kuin ”kaikki meni”.

Teoksen näkökulma on pääasiassa läntinen, vaikka esimerkiksi Neuvostoliittoa haikailevat venäläiset mainitaan. Lukijalle voi juolahtaa mieleen, että esimerkiksi eteläamerikkalaisessa näkökulmassa nostalgiset hahmot voisivat olla Che Guevaran kaltaisia vasemmistolaisia tai Evitan kaltaisia peronismin eli epämääräisen populistisen keskustalaisuuden ikoneja.

Yhtä kaikki, nykyaikaan tultaessa teoksessa aletaan analysoida modernin populismin nostalgisia vaikutteita, mikä muistuttaa hieman Vihman yhdessä Jarno Hartikaisen, Hannu-Pekka Ikäheimon ja Olli Seurin kanssa kirjoittamasta teoksesta Totuuden jälkeen – miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana (Teos, 2019).

Vihma kertoo muun muassa, että populistisia puolueita äänestävät ihmiset ovat taipuvaisempia nostalgiaan kuin muut ja että mainittujen puolueiden kannattajat ovat muita useammin sitä mieltä, että elämä oli ennen parempaa. Ei sinänsä yllättävää, mutta kirjoittaja käyttääkin havaintoja lähinnä ponnistuslautana muille pohdinnoille.

Syitä etsitään syvältä yhteiskunnallisista virtauksista. Se ainakin on varmaa, että nostalgiseen populismiin taipuvaiset eivät ole tiivistettävissä päähänpotkituiksi raukoiksi vaan joukossa on ihmisiä monista eri yhteiskuntaluokista ja taustoista. Oman roolinsa on näytellyt myös alati kehittyvä teknologia, joka on erityisesti internetin esiinmarssin myötä mahdollistanut jos jonkinlaisen ajattelun leviämisen kulovalkean tavoin.

Vihma nostaa esille, että nostalgisessa populismissa on älymystölle ollut vaikeinta hyväksyä, että jotkut ihmiset yksinkertaisesti haluavat poliittisista tai henkilökohtaisista syistä johtuen ulkopuolisilta vaikutteilta suljetumman ja sisäänpäinkääntyneen yhteiskunnan, vaikka kääntyminen menneisyyteen onkin käytännössä mahdoton fantasia.

Tällainen johtopäätös löytyy esimerkiksi Britannian EU-eroa käsittelevästä luvusta. Brexitöörit perustelivat kansalaisille lähdön tuovan Britannialle uusia kansainvälisiä mahdollisuuksia. Lähempi tutkiminen on osoittanut, etteivät tällaiset argumentit juurikaan kiinnostaneet lähtöä toivovia. He halusivat sulkeutuneempaa ja pienempää Britanniaa, eivät keksiä vanhaa imperiumia uudelleen. Samoin Donald Trumpin laajaa kannatusta ei voi selittää pelkillä Yhdysvaltain talousvaikeuksilla.

Populistiseen nostalgiaan kätkeytyykin muun muassa toiveita eheämmästä, suljetummasta kansakunnasta ja sitä myöten ksenofobisia alavirtauksia. Erityisesti maahanmuutto on iso juttu nykyisessä nostalgisessa populismissa.

Kiinnostava huomio on myös, että populistit (tai salaliittoteoreetikot) eivät sanoudu irti valistuksen perinteestä tai vastusta tietoa sinänsä niin kuin yleensä karikatyrisoidaan. Sen sijaan he valikoivat lähteitä, jotka sopivat heidän omiin tarkoituksiinsa ja tuottavat jopa vastatietoa.

Filosofi Mark Lillaa lainaten Vihma toteaa modernin elämän tuntuvan psykologisesti jatkuvalta vallankumoukselta. Epävarmuus ajaa hyvin erilaiset ihmiset eri puolilla maailmaa kaipaamaan jotain jo kadonnutta.

Pohdiskelevan ja banaalin välillä

Kirjan viimeisessä osiossa käydään lävitse banaalin ja pohtivan nostalgian välisiä eroja. Erityisesti esiin nostetaan nostalgiaa sivunneita kirjailijoita Alice Munrosta (s. 1931) Joseph Brodskyyn (1940–1996). Tyylillisesti teksti on kirjan muuta sisältöä aavistuksen esseistisempi ja liukuu yllättävän paljon yleisen taide- ja kulttuuripohdiskelun puolelle.

Aihe ja käsittelytapa voivat tuntua irrallisilta muun teoksen korostetun poliittiseen sisältöön nähden. Osio perustelee paikkansa tarjoamalla rivien välistä eräänlaisen vaihtoehtoisen tavan käsitellä nostalgiaa, joka on ihmiselämässä lähes väistämättä vastaan tuleva tunne.

Mistä uusia tapoja ajattelutapoja löytäisi paremmin kuin älykkäiden kirjailijoiden tekemästä hyvästä kirjallisuudesta? Ei sillä ehkä banaalin nostalgian populistista voimaa voiteta, mutta ainakin itsensä voi pitää järjissään, saada lohtua ja löytää jonkinlaisen keinon käsitellä omaa suhdettaan menneenkaipuuseen.

Tosin jonkinlainen latteuden vaara vaanii tässäkin. Erotuksena pohdiskelevasta nostalgiasta teoksessa nostetaan esille banaali nostalgia, johon liittyy oleellisena markkinakoneistojen hyödyntämä keino tuottaa kuluttajissa nostalgisia tunteita esimerkiksi meemeillä, on kyse sitten kännykkäfilttereistä tai massaviihteestä yleensä. Kuten niin monen asian tapauksessa, banaalilla nostalgialla on iso raha takanaan ja siten paljon pohdiskelevaa nostalgiaa enemmän muskeleita.

Niin kuin kritiikin alussa todettiin, Nostalgia – teoria ja käytäntö on yksi monista populismia sivuavista viime vuosien teoksista. Sellaisena se on montaa muuta päätä pidempi. Se selittää aihettaan tiiviisti mutta havainnollistavasti eikä aliarvioi lukijaansa vaan saa harkitsemaan jatkoperehtymistä, mikä on tietokirjalle suuri ansio.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua