Melankolia värittää taidekriitikon esseekirjan – arviossa Marja-Terttu Kivirinnan Kriitikon katse

Kuvat: Parvs

Esseemuotoinen kirjoittaminen on jokaisen kuvataidekriitikon unelma. Kerrankin voi kirjoittaa yhdestä näyttelystä yksitoista sivua sen sijaan, että yrittää tiivistää olennaisen 3 500 merkkiin! Saa vihdoin kirjoittaa juuri siitä taiteilijasta, joka kiinnostaa eniten, josta on eniten sanottavaa, pyöritellä ajatuksia kaikessa rauhassa, ehkä kommentoida jotain, minkä sanoi vuosia sitten ja nyt näkeekin toisin. On ilo muotoilla asia valmiiksi paketiksi kovien kansien väliin.

Essee on kaukana usein sanomalehtikritiikkiin liitetystä mielikuvasta, että teksti on seuraavana päivänä ”kalankääreenä”. Näin katala kritiikkien kohtalo harvoin on, sillä ovathan julkiset kritiikit edelleen pääosin myötäsukaisia ja siten taiteilijoiden tärkeitä tilkkeitä omissa apurahahakemuksissaan. Mutta akateemista sivistyneisyyttä ja elämyksellistä kokemusta henkivä esseekirja, onhan se jokaisen kriitikon haaveena ennemmin tai myöhemmin.

Marja-Terttu Kivirinta (s. 1948) on pitkällä urallaan Helsingin Sanomien kuvataidekriitikkona saanut olla näköalapaikalla haastattelemassa, matkustamassa ja raportoimassa. Hänen esseensä keskittyvät pääosin kotimaisiin taiteilijoihin, joista on jäänyt sanottavaa: syvimmälle luotaa essee, jossa käydään läpi Maaria Wirkkalan monitasoista tuotantoa ja kirjoittajan omia reaktioita teoksiin eri aikoina. Mielenkiintoa löytyy myös Marjatta Tapiolan ja Leena Luostarisen maalaustaiteen uudelleenarviointiin, Outi Heiskasen avantgardistisuuden tulkintaan sekä Kaija Saariahon ja Raija Malkan yhteiseen installaatioon.

Uutta tietoa on eniten kahdessa pitkässä esseessä. Ensimmäinen kertoo Paul Kleen Angelus Novus -teoksen eri vaiheista osana maailmanhistoriaa, toinen essee on kauan työn alla ollut analyysi Jack Helen Brut -ryhmän historiallisista vaiheista ja ryhmän edustaman avantgarden olemuksesta.

Pieni teos pysyy kollektiivisessa muistissa

Monia taidehistorioitsijoita on kiehtonut Walter Benjaminin omistuksessa ollut Paul Kleen teos Angelus Novus, 1920. Kollaasi, öljy ja vesiväri paperille. 31,8 x 24,2 cm.

Paul Kleen Angelus Novuksen (kollaasi, vesiväri ja öljy paperille, 1920) kohdalla muuttuu todeksi ajatus, että taide voi toimia uskonnollisten tuntemusten korvikkeena. Tiedon ja faktisen teoksen – ja tässä tapauksessa vielä teoksen kopion – ohella Grand Palais’n Melankolia-näyttelyssä nähdyn teoksen vastaanottoon vaikuttaa jokin sanaton, aseistariisuva henki, joka vie lähes jalat alta.

Onneksi Kivirinta pääsee tästä Stendahlin syndroomastaan myös yli, ja saan paljon kiinnostavaa tietoa tästä alun perin Walter Benjaminin omistamasta teoksesta. On suorastaan huvittavaa, mitä kaikkia merkityksiä jo Benjamin löytää vuonna 1940 teoksesta: miten melko kaksiulotteiseksi miellettävän teoksen piirretty enkeli seisoo ”keskellä myrskyä, joka ajaa sitä tulevaisuuteen, jolle se on kääntänyt selkänsä”. Tulkinta perustuu siihen, että Benjaminin tekstiin yhdistetään usein teoksen seuraavan omistajan Gerhard Scholemin runo Grüss vom Angelus. Enkelin siivet ovat valmiina lentoon, vaikka ”niin mieluusti kääntyisin takaisin / sillä vaikka jäisin ajasta aikaan / minulla olisi vain vähän onnea.”

Enkeli ei ollut Benjaminille pelkästään taivaallinen viestinkantaja, vaan myös melankolian, pessimismin, katastrofin, kauhun ja tuhon kuva. Yhdysvaltalainen taiteilija Rebecca H. Quaytman taas on antanut ymmärtää, että Kleen työstämän materiaalin pohjana olisi ollut grafiikanvedos, joka esitti Martti Lutheria Lucas Cranach vanhemman tulkintana. Soppaan mahtuu mausteeksi myös Klee-tutkija Annie Bourneufin esittämä teoria, että Angelus Novus olisi kannanotto ensimmäisen maailmansodan jälkeisen ajan keskusteluun kristinuskosta osana tuon ajan poliittista liikehdintää, joka ennakoi Hitlerin valtaannousua Saksassa.

Mutta annapas, katse hakeutuu myös taidehistoriaan ja Albrecht Dürerin Melencolia I:een, Matthias Grünewaldin Isenheimin alttarin enkelkin, Duchampin Mona Lisa L.H.O.O.Q. -teokseen, Wim Wendersin Berliinin taivaan alla -elokuvaan ja Ansem Kieferin 1980-luvun maalauksiin. Lopuksi tulkinnat Angelus Novuksesta nousevat Kivirinnan mieleen myös Venetsian biennaalissa vuonna 1993, jolloin Saksan paviljonki oli Hans Haacken taiteen näyttämönä symbolisesti ja hieman käytännössäkin – raunioina.

Jack Helen Brut – outo parfyymi 1980-luvun taidemaailmassa

Jack Helen Brutin esitystä Valokopio ryhmä esitti vuosina 1982–1985. Kuva: Sakari Viika

Kirjan pisin kirjoitus luotaa Jack Helen Brut -ryhmän toimintaa ja yhteyksistä modernismiin, postmoderniin ja ryhmän rooliin performanssitaiteen etujoukkona. Kirjoitus on myös esimerkki kriitikon työssä nopeasti tehtyjen havaintojen ja tulkintojen kehittymisestä vuosien saatossa.

Oli aikanaan muotia miettiä, onko tämä erilaisten ihmiskehojen rohkea lähes-alaston poseeraaminen nyt kuvataidetta, tilataidetta vai teatteria, kun esimerkit erilaisista performansseista olivat vielä harvassa. En tiedä, kuinka tämän esseen jälkeen nykytaiteen ystävä osaa Jack Helen Brutin sijoittaa taiteen kartalle, koska enää ei valitettavasti ole paluuta ryhmän piirtoheitinten, diaprojektorien ja muiden nykyään antiikkisilta vaikuttavien välineiden kautta toteutettujen teosten maailmaan. 

Jack Helen Brut vaikutti voimakkaasti performanssi-termin vakiintumiseen, taiteen ei-kaupallisten ilmentymien nousuun sekä yleisemminkin kuvataiteen parissa toimineiden taiteilijoiden ilmaisualan laajentumiseen, vapauteen hylätä tai ainakin tulkita toisin 1970-luvulla niin pinnalla ollutta yhteiskunnallisuutta. Ylipäätään JHB:n kautta voi tutkia kehitystä, joka näkyy erilaisina painotuksina nykyisessä nykytaiteen opetuksessa ja jatkuu monissa suomalaisissa videoinstallaatioissa ja monimediaalisissa teoksissa. Kivirinnan todistuksella monien kehollisten ja aikaan sidottujen teosten kokijana on ainutkertaista arvoa, koska moni aktio elää enää käsikirjoituksissa ja teoksen nähneiden katsojien muistoissa.

Kirjan viimeinen essee poikkeaa tyyliltään ja sisällöltään akateemishenkisestä muusta sisällöstä, ja sen aseistariisuvuus tekee kritiikin tyhjäksi. Kirjoittajan todellisuudessa melankolia todellakin kääntää vielä kerran uudet kasvot. Henkilökohtaisen tuttavuuden ja vuosien työtoveruuden läpi luettuna nämä kulttuurin suurkuluttajan taiteesta haltioitumisen, vanhan ja uuden rakkauden ja luopumisen teemat tuntuvat kipeänä täällä asti.

Tiina Nyrhinen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua