Matti Klingen muistelmat ovat täynnä turhamaisia jaarituksia ja omien erinomaisuuksien korostamista

Kuvat: Laura Malmivaara / Siltala

”Tiedeakatemia oli kutsunut vain parikymmentä hyvin valikoitua historioitsijaa, huippujournalistia tai diplomaattia pohtimaan tilannetta. Olin kai yhden saksalaisen ohella ainoa Itämeren piiristä pyydetty.”

Matti Klinge muistelee Moskovassa vuonna 2004 pidettyä kokousta. Puitteet entisen itäblokin maiden korkeita valtio- ja puoluevierailijoita varten rakennetussa viiden tähden hotellissa joen rannalla ovat Klingelle mieleen. Hän on päässyt arvoiseensa seuraan.

”Presidentti Putinin läheinen neuvonantaja, ’kartanonherra’ (pomestshik) Jastrzhemski ja Chiracin ulkopoliittinen neuvonantaja de Montbrial antoivat kokoontumisellemme puolivirallista auktoriteettia, de Montbrial havaitsi heti ohuen kunnialegioonan nauhani, ja saksalainen esitelmöitsijä kertoi berliiniläisen professori Zernackin kehuvan minua ’joka lauseessa’. Erään sveitsiläisen kanssa olin kai ainoa jostakin pikkumaasta tullut.”

Ollaan Täysinpalvellut-kirjan (Siltala, 2021) sivulla 51. Olen tähän mennessä kahlannut läpi huolellisesti luetteloituja omien tekemisten, arvonimien, hienojen seurojen ja tärkeiden kerhojen, matkojen ja merkittävien jäsenyyksien luettelua kymmeniä sivuja.

Omien erinomaisuuksien korostaminen muiden kustannuksella alkaa jo kirjan ensimmäisiltä sivuilta. Klinge korostaa sitä, ettei jäänyt liian varhain eläkkeelle niin kuin muut professorit, eikä hän toistanut luennoillaan vanhoja muistiinpanojaan, ”kuten niin monet muut tekivät” ja ”edeltäjäni kaudella ei oppituolissa valmistunut yhtään väitöskirjaa” ja ”enin osa suomalaisista historioitsijoista ei kuitenkaan…”

Kun tällaisia muita vähätteleviä itsekehuja lukee toisen toisensa perään, alkaa kirjoittajan kyltymätön jano tunnustusta ja arvostusta kohtaan herättää ihmetystä. Eikö professori Klinge ole saanut urallaan riittävästi maljoja osakseen, vai ollaanko nyt lastenkamarin puolella, missä käydään taistelua vanhempien suosiosta?

Kirjan lukuisat matkakertomuksetkin jäävät ohueksi jaaritteluksi, koska tärkeintä niissä ovat kutsujien ja isäntien tittelit, hieno seura sekä Klingelle itselleen lausutut kohteliaisuudet.

Turhamaisten jaaritusten sekaan mahtuu sekin, kuinka Klinge kieltäytyy myymästä maalaustaan matkalla tapaamalleen amerikkalaiselle texasilaismiljonäärille, koska: ”Mielestäni hienoa eurooppalaista taidetta ei sopinut viedä Texasiin”.

Kukas muu se töidensä merkityksen eurooppalaiseksi huipputaiteeksi nostaisi, ellei taiteilija itse! Myönnän kuitenkin sen verran, että kirjan kelvollisinta antia taitavat olla kuvat hänen harrastuksenaan maalaamista maisema-akvarelleista.

* *

Kirjan lukeminen alkoi puuduttaa alkuunsa, ja keskeytin sen lukemisen pitkäksi aikaa. Kannattaisiko sitä edes lukea loppuun, saati kirjoittaa siitä?

Klingellä on takanaan vuosikymmenten pituinen näkyvä asema suomalaisessa tiedeyhteisössä. Hän on se historioitsija, jota virallinen Suomi on käyttänyt edustajanaan kertomassa maan historiasta lähetystöjemme kautta. Nimeä (tosin joskus Klingen mielestä harmittavan pienellä kirjoitettuna), arvovaltaa, yhteyksiä, kutsuja ja prenikoita riittää, ja kunnialegioonan jäsenyyskin on, se tulee lukijalle selväksi. Mutta mitä lukija siitä saa?

* *

Klingen yleistävät käsitykset amerikkalaisista tiedetään ennestään, mutta kun täysinpalvellut Klinge alkaa arvioida 9.11.2001 tapahtumia, kuittaa ne ”median juhlaksi” ja vähättelee niiden merkitystä vertaamalla tapahtumia eurooppalaisten kokemiin kärsimyksiin sodan aikana, lukija järkyttyy hänen kylmäkiskoisesta piittaamattomuudestaan.

Myöhemmin hän palaa vielä aiheeseen, varsin makaaberilla tavalla, kertomalla Romanian opetusministeriön Unesco-asioita hoitavasta ”viehättävästä virkailijattaresta”, joka valitti Klingelle siitä, ettei pari kuukautta aiemmin tuhoutuneista kaksoistorneista voi Amerikassa vitsailla niin kuin itäeurooppalaiset tekevät, koska se on Amerikassa ”pyhä asia, josta ei voi vitsailla.” Klingen asennetta ei voi tulkita kuin samanmieliseksi. Hän toistaa taas, kuinka vähäisiä amerikkalaisten kokemukset ovat sen rinnalla, mitä eurooppalaiset joutuivat sodan aikana kokemaan.

Olisiko tuhon ja kauhun kesken joutuneitten amerikkalaisten pitänyt osata kuitata tapahtumat naurulla?

* *

Palaan lopuksi Klingen muisteluun hienosta kokouksesta Moskovassa vuonna 2004:

”Minun esitelmäni käsitteli russofobian historiaa, johon teemaan jo tiedeakatemian presidentti ja ’Putinin kartanonherra’ olivat alussa viitanneet.”

Klingen käsityksen mukaan venäläisvastaisuuden syynä oli ja on yhä edelleen Puolan ja Venäjän traditionaalinen vastakohtaisuus Puolan kiihkeän katolisuuden takia, ja Puolan suuri itsetunto oli noussut puolalaisen paavin aikana entistä näkyvämmäksi.

Syntipukit, katolilaisuus ja Puola!

Tässä ajankohtaisseminaarissa, jossa Klinge keikaili kunnialegioonan nauha käsivarressaan, ”hyvin pienessä piirissä, valikoitujen historioitsijoiden ja huippujournalistien ja diplomaattien seurassa”, aiheena oli myös Ukraina:

”Konkreettisesti ei puhuttu Baltian maiden ja niiden suurten venäläisvähemmistöjen ongelmista, eikä Puolasta, vaikka tavallaan juuri Puola oli koko ajan aiheena –, enemmän sen sijaan Ukrainasta, vaikkei se nyt ollutkaan liittynyt tai liittymässä Unioniin. Ukraina määriteltiin vertauskuvaksi Afrikan ja Lähi-Idän aikoinaan kartalla viivoittimella muodostettuihin valtioihin, se on keinotekoinen ja siksi pysyvästi ongelmallinen.”

Ihan Putinin seuraan eivät Klingen tähtihetket Venäjällä yltäneet, mutta jo hänen ”kartanonherransa” seura sai pöyhkeilevän Klingen taskuliinan lepattamaan.

En osaa, enkä halua arvioida Klingeä historioitsijana, mutta oman aikansa tapahtumien arvioijana hän kirjoitti nyt itsensä ulos.

* *

En voi ymmärtää Täysinpalvellut-kirjaa parhaalla tahdollakaan muuksi kuin turhamaisuuden aiheuttaman täydellisen sokeuden ja arviointikyvyn pettämisen osoitukseksi. Sen vuoksi Klinge on ollut altis Venäjän propagandalle ja Venäjän kannalta ajatellen hyödyllinen hölmö sen levittämiseen.

Ehkä professori Matti Klingen olisi aika tutkia Ukrainan karttaa, se kun näkyy päivittäin uutiskuvien joukossa.

Ulla-Maija Svärd

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua