Matti Hannikainen kuvaa tarkasti SDP:n puoluekoneiston navigointia – arviossa Uudistuva puolue ja hyvinvointivaltio

Kuvat: Jani Kaunismäki / Siltala

Otsikon ja sisällön pitää vastata toisiaan. Äidinkielen opettajan ohje jäi mieleen ja palautui mieleen Matti Hannikaisen SDP-historiikkia lukiessani: tämä on nappisuoritus. Hannikainen kuvaa puolueen uudistumista, jopa osittaista uudelleensyntymistä vaikeina aikoina. Samalla teos on valaiseva kuvaus puolueen tavoitteena olevan suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamisen vaiheista; vaikeuksista ja onnistumisista.

Valtiotieteiden tohtori, dosentti Matti Hannikainen on tunnettu suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan instituutioihin perehtynyt historioitsija. Lähes instituutioihin tässä suhteessa kuuluu itseoikeutetusti Sosiaalidemokraattinen puolue, jonka vaiheista vuosina 1957–1975 Hannikaisen teos Uudistuva puolue ja hyvinvointivaltio (Siltala, 2024) kertoo. Kyseessä on puolueen historiikin viides osa.

Väinö Tanner: mies kansakunnan kaapin päältä

Teoksen kansikuva on paljon kertova. Aikakausi vaihtuu, valta vaihtuu. Puolueen puheenjohtajuus siirtyy vuonna 1963 poliittiselta tervaskannolta Väinö Tannerilta Rafael Paasiolle (kuva on tosin SDP:n puoluekokouksesta 1960). Mutta ennen sitä on ehtinyt tapahtua paljon. Tanner oli puoluejohtajana vuodet 1957–1963, tosin kertaalleen jo aiemminkin vuosina 1918–1926.

Tannerin puheenjohtajakauden alussa SDP hajosi kahdeksi puolueeksi, kun vähemmistö perusti Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton (TPSL). Tanner yritti rakentaa sopua, mutta epäonnistui. Vasta Paasion valinta puheenjohtajaksi avasi tien yhdentymiselle, joka lopullisesti toteutui TPSL:n toiminnan päättyessä vuonna 1973.

Kirja kertoo paljon ja tarkasti SDP:n sisäisestä dynamiikasta, linjaerimielisyyksistä, päätöksenteosta ja valtataisteluista. Puolueen päättävien elinten pöytäkirjat antavat autenttisen, jopa inhimillisen kuvan jäsenten tunnoista ja tuskista. Hannikaisen työn ehdoton vahvuus on kuitenkin kuvaus siitä, miten SDP:n puoluekoneisto navigoi tuolloisessa toimintaympäristössä, jota leimasivat suuret taloudelliset, yhteiskunnalliset ja poliittiset muutokset; ulkopolitiikka mukaan lukien.

Tähän voi tietysti esittää vasta-argumenttina sen, että vaikeaa on nytkin, politiikan tekeminen ei koskaan ole helppoa. Niin tai näin, on syytä kuitenkin muistaa, että vuonna 1957 sodan päättymisestä oli kulunut vasta kaksitoista vuotta. Valvontakomissio oli poistunut kymmenen vuotta aikaisemmin, Porkkala palautettu vuosi sitten ja yya-sopimus pakotti ulkopolitiikan lisäksi kansallisenkin politiikan taipumaan moneen outoon asentoon.

Väinö Tannerin puheenjohtajuuskauden näkyvimpiä muistoja on vuoden 1962 presidentinvaaleja varten perustettu Honka-liitto, jonka tavoitteena oli estää Urho Kekkosen uudelleenvalinta. Noottikriisin seurauksena hanke kariutui, mutta samalla vahvistuivat puolueessa näkemykset, joiden mukaan SDP:n tulee päästä pois ulkopoliittisesta paitsiosta. Tälle tielle puolue siirtyi Rafael Paasion tultua valituksi puheenjohtajaksi vuonna 1963. SDP:lle avautui tie täysivaltaiseksi poliittiseksi vallankäyttäjäksi.

Toki vallankäyttäjänä se oli toiminut myös Väinö Tannerin aikana. On itse asiassa varsin hämmästyttävää, miten merkittäviä yhteiskunnallisia uudistuksia Suomessa oli pystytty tekemään 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa. Työeläkejärjestelmä, työttömyysvakuutus, vuosilomalainsäädännön uudistus ja sairausvakuutuslainsäädäntö ovat kestäviä esimerkkejä Suomen siirtymisestä kohti pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Tannerin ajan vähemmän näkyviä saavutuksia olivat myös SDP:n laajakantoiset ja myöhemmin pitkälti toteutuneet talous- ja sosiaalipoliittiset sekä kulttuuripoliittiset ohjelmat. Järjestelmällisen ja asiantuntijuuteen perustuvan ohjelmatyön käynnistäminen oli yksi keskeisiä SDP:n menestystekijöitä.

Väinö Tanner oli puolueessa legendaarinen auktoriteetti, mutta myös näkemyksiä jakava hahmo. Paljon tästä kertovat Rafael Paasion muistosanat Tannerista vuonna 1966:

”Väinö Tannerin elämä oli kyllin pitkä, jotta hän ehti nähdä paljon toteutuneen siitä uudistusohjelmasta, jonka sosialidemokraattinen työväenliike asetti työnsä tavoitteeksi. Mutta paljon hän myös joutui uhrautumaan edustamansa aatesuunnan ja maamme vaikeissa vaiheissa.”

Paasion johdolla pois ulkopoliittisesta kiirastulesta

Paasion puheenjohtajakaudella käynnistyi irtautuminen Tannerin ajan suoraviivaisesta kommunisminvastaisuudesta ja siihen liittyvästä idänsuhteiden puuttumisesta. Väinö Leskisen ulkopoliittiset u-käännökset sekä Pekka Kuusen kunnianhimoiset tavoitteet valmistelivat maaperää muutokselle. Ulkopoliittisen paitsion päättymistä symboloi Kekkosen puhe Paasikivi-seuran tilaisuudessa syyskuussa 1964. Kekkonen antoi tukensa SDP:n kansainvälisiä suhteita normalisoiville tahoille ja sanoi myös itse tulevansa ”vastaan puoliväliin ja tarpeen vaatiessa sen ylikin”. Oli kuitenkin raja, jota ei voi ylittää: ”Sos.-dem. puolueen ja koko maan etu kuitenkin vaatii, että mitään ei tehdä maan ulkopolitiikan primäärisyyden kustannuksella. Se ei näet onnistu.”

Ylimääräisenä ulkopoliittisena rasitteena SDP:llä olivat myös perinteiset kansainväliset puolueyhteydet, erityisesti pohjoismaisiin veljespuolueisiin. Kun sosiaalidemokraattisten puolueiden keskeisiä tavoitteita oli padota kommunismin ja neuvostoimperiumin uhkaa, SDP:n piti tässäkin huomioida yya-sopimukselle alisteisen Suomen virallisen ulkopolitiikan reunaehdot. Niinpä joutui puolue SKDL:n, TPSL:n ja Maalaisliiton (sekä tietysti Pravdan) ryöpytyksen kohteeksi, kun kävi ilmi, että SDP ei ollut irtisanoutunut Sosialistisen Internationaalin Oslon vuoden 1962 julistuksesta, jossa korostettiin Naton merkitystä:

”Useimmat länsimaiset demokratiat ovat liittyneet muodostamaan NATOn liittoutuman. Demokraattiset sosialistiset puolueet liittolaismaissa katsovat, että liittouma on rauhan vankka paaluvarustus ja ilmoittavat päättävänsä puolustaa sitä lujasti ja päättävästi. Vaikka onkin elintärkeätä, etteivät liittoutumattomat maat joudu kommunistien valvontaan, ei kuitenkaan ole millään tavalla pyrittävä vetämään niitä vastoin niiden tahtoa länsiliittoutumaan.”

Tie auki valtionhoitajapuolueelle

Vuoden 1966 eduskuntavaalit johtivat vasemmistoenemmistöön. SDP nousi selkeästi suurimmaksi puolueeksi. Oli aika yhteiskunnalliselle suunnanmuutokselle, jota tahditti puolueen kahdeksan kohdan vaaliohjelma: mm. maatalousreformi, asuntotuotannon lisääminen, kansaneläkkeiden korotus, perhe-eläke, oikeudenmukainen verotus ja peruskoulu. Työ käynnistyi Paasion pääministerikaudella ja jatkui puolueen tulevaisuuden lupauksen Mauno Koiviston johdolla vuonna 1968. Ulkopoliittista uskottavuutta vahvistettiin tukemalla Kekkosen uudelleenvalintaa vuonna 1968. Puolueessa tehtiin merkittävä henkilövalinta: Paasio valitsi puoluetoimiston kähmintöjen ulkopuolelta puoluesihteeriksi poliittisesti tuntemattoman maisteri Kalevi Sorsan.

1970-luvulle siirryttäessä puhalsivat monenlaiset muutoksen tuulet. Avainsanoja olivat kaiken kattava yhteiskunnan demokratisoituminen, niin työelämässä kuin kouluissa ja yliopistoissa, tasa-arvo, yhteiskunnallinen suunnittelu sekä tietysti myös rauhan puolesta taisteleminen. Nuoriso radikalisoitui myös tuolloin, ja niin teki jopa Kekkonenkin vaatiessaan mm. oikeuslaitoksen demokratisointia.

SDP oli ottamassa sille sittemmin leimallisen valtiohoitajapuolueen roolia. Yhteiskunnallista uudistustyötä jatkettiin järjestelmällisen ja tehokkaan valmistelu- ja suunnittelutyön pohjalta. Ammattiyhdistysliike tuki laajojen tulopoliittisten ratkaisujen kautta rakentavaa uudistustyötä.

Eläkeuudistukset, terveyskeskukset, päivähoitouudistus; tuloksia syntyi, vaikka puolue oli jatkuvassa ristipaineessa yhtäältä keskustapuolueen ja toisaalta SKDL:n välissä. Kepun suuntaan piti miekkailla maatalouden tukemisessa ja kansandemokraatit näykkivät vasemmalta. Myös oman puolueen vasemmistoradikaali siipi ponnahti näkyviin. Ns. pälkäneläiset vaativat siirtymistä sosialistiseen suunnitelmatalouteen, olisi kansallistettava keskeinen osa talouselämää ja korvattava suomalainen elämänmuoto sosialistisella elämänmuodolla. Puheenjohtaja Paasio laittoi ”riemuradikaalit” aisoihin:

”Olen sanonut aikaisemmin, että puolueessa on katto korkealla ja seinät etäällä, mutta toistan kyllä jo sanomani, että ne kuitenkin ovat olemassa. On tietyt rajat, joita ei ylitetä.”

Kipuilua ilmeni myös kansainvälisissä taloussuhteissa. Pohjoismaisen Nordek-talousyhteistyösopimuksen kaaduttua vuonna 1970 Suomella oli edelleen haasteena osallistuminen vääjäämättömältä vaikuttavaan eurooppalaiseen taloudelliseen yhdentymiskehitykseen. Näin voitaisiin turvata erityisesti vientiteollisuuden edut. EFTA ja Suomen liitännäisyysjäsenyys uhkasivat hapertua Iso-Britannian, Tanskan ja Norjan pyrkiessä EEC:n jäseniksi. Tämä tie oli ulkopoliittisista syistä Suomelle mahdoton. EFTA/EEC- vapaakauppasopimus tarjosi lopulta neutraalin ratkaisun, mutta Suomen liittyminen sopimukseen oli tuskallisen väännön takana. Se koetteli puolueen yhtenäisyyttä ja vaati oheistoimena myös taipumisen Kekkosen uudelleenvalintaan poikkeuslailla.

SDP ja suuri suomalainen rakennemuutos

Matti Hannikainen kuvaa ajanjaksoa 1957–1975 SDP:n historiassa monella tasolla ja monesta näkökulmasta. Se oli suuren suomalaisen rakennemuutoksen aikaa; sodanjälkeinen Suomi siirtyi maataloudesta teollisuuteen. Kaikille ei sijaa tässä muutoksessa löytynyt, Ruotsiin vei monen tie. Muutos ei ollut helppo ja se vaati poliittisesti kaukonäköisiä eikä välttämättä aina helppoja ratkaisuja. SDP:llä oli kuitenkin politiikan sisällön osalta eväitä vastata ajan haasteisiin. Ja elettiinhän tuolloin jälleenrakennuksen ja jatkuvaan taloudelliseen kasvuun perustuvan vahvan tulevaisuudenuskon aikaa.

Toinen näkökulma liittyy henkilöihin. SDP ei ollut tuolloin(kaan) helppo johdettava. Puolueen hajaannus näyttäytyi välillä ilmiönä, jossa ihmiset riitelivät, eivät asiat. Väinö Tannerissa henkilöityi auktoriteettina kokoava voima, joka puolueen hajaannuksesta huolimatta pystyi siirtämään vaikeiden aikojen yhteistyön hengen jälkipolville. Rafael Paasio puolestaan oli harkitsevaisuudessaan sillanrakentaja moneen suuntaan. Hän varmisti toiminnallaan puolueen sekä sisä- että ulkopoliittisen toimintakyvyn. Samalla hän myös antoi kasvualustaa uusille sukupolville. Mauno Koivistossa henkilöityi sodan kokeneiden sukupolvien kokemusmaailma yhdistyneenä vahvaan talous- ja yhteiskuntapoliittiseen näkemykseen. Puoluesihteeri Kalevi Sorsalle valmisteltiin varhaisen pääministeriyden myötä pitkää ja vaikuttavaa poliittista uraa.

Hannikaisen teos on joka suhteessa laatutyötä. Kirjan rakenne ja jäsentely ovat tarkkaan harkittuja ja selkeitä. Rakenteessa erottuvat yhtäältä taustalla olevat yhteiskunnan, talouden ja kansainvälisen politiikan muutokset sekä toisaalta näistä johtuvat ilmiöt Suomessa sekä se, millä tavoin SDP näihin haasteisiin vastasi. Tätä kautta tullaan puolueen sisäiseen toimintaan ja siihen kiinteästi liittyviin henkilökysymyksiin. Puolueen sisällä käydyt keskustelut, näkemys- ja linjaerot, henkilökemiat ja muut jännitteet avaavat näkymän politiikan maailmaan, joka onkin aivan ihmisten elämää: huolia, ongelmia, murheita ja jatkuvaa painetta, mutta myös ilon hetkiä ja tunnustusta kovasta työstä ja hyvistä tuloksista.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua