Matkoja Euroopan korkeuksiin – arviossa Jantso Jokelinin Aikavuoret

Kuvat: Annastina Haapasaari / Teos

Matka on yleensä aina unelma kevyestä liidosta toisessa kulttuurissa, jonka kieli osoittautuu ensimmäiseksi lukituksi portiksi.

Turisti on kaikista onnettomin matkailija. Hän janoaa vain pikaisia aistielämyksiä, somekanaviin kelpaavia kuvasarjoja paikkamerkintöineen todisteeksi elämänpyörän yläviistosta.

Olen täällä, ähäkutti. Viis muista.

Itse vieras maa jää ravintolalaskujen ja petien pehmeysluokituksen varaan.

Toimittaja Jantso Jokelin on tullut tutuksi valokuvaaja Touko Hujasen kanssa tekemistään epäreportaaseista ja matkaesseistä vaikkapa kotoisiin puuhamaihin tai pahkapuistoihin.

Teokset Matkaopas ei-minnekään (Sammakko, 2012) ja Joutoretki Road Trip Kätkettyyn Suomeen (Like, 2022) ovat muhevia esimerkkejä kirjoittaja-muusikon tavasta nähdä Suomea.

Gastonin leuka ja muita esseitä (Sammakko, 2017) jatkoi epätyypillisiä pohdiskeluja maailmasta ja tarpeesta selittää sen hetkellisyyttä edes hetken.

Jokelinin ansiolistalle napsahti kuluvan huhtikuun alussa myös parhaan eurooppalaisen sooloartistin palkinto Splitissä järjestetyssä European Blues Challenge –kilpailussa, bluesin euroviisuissa.

Laulavan, kitaraa soittavan, säveltävän ja beatboxaavan Jokelinin ensilevy julkaistiin viime vuonna.

Huuliharpistinakin erinomainen monitaituri on tallentanut perusidean soittimestaan Huuliharppukirjaan (Sammakko, 2013).

* *

Mutta nyt törähtää ja kalahtaa ääniä Alppimaasta, Euroopan kätketystä ytimestä.

Sveitsiä tylsempää paikkaa tuskin maanosassamme on, ajattelin itsekin, kunnes sain mahdollisuuden tutustua lapsenvahtina maahan useamman viikon ajan.

Geneven Café de Paris –ravintolan maustevoissa kylpevän fileen lipittelyä lukuun ottamatta tiemme ovat johtaneet osin samoille kohteille Jokelinin kanssa.

Olen tuijotellut Genevenjärveltä Chillonin linnaa ja porttien takaa Frankensteinin hirviöstä kirjoittaneen Mary Shelleyn seurueen vuokrahuvilaa Villa Diodatia Geneven lähellä Colognyssä, patsastellut Mannerheimin puistossa Montreux’ssa, häkeltynyt rautateiden täsmällisyyteen ja siisteyteen ja nauttinut Appenzellin maakunnan juustona.

Mutta kuten Jokelin vakuuttaa, nyt ei ole kyse matkakirjasta, jonka ehdotuksia rastitetaan kohde toisensa jälkeen, vaan piilossa olevista merkityksistä. Ja niitä Sveitsi, kummallinen kantonien pirunnyrkki, totisesti tällä esseelautasella tarjoaa.

Jokelin on päässyt niskan päälle Euroopan korkeimpien vuorten maasta, eikä vain nauttimalla alpit ja laaksot pala kerrallaan.

Mukana on sveitsiläinen kirjallisuus, kansanperinne ja filosofia sekä tietysti analyyttisen psykologian kehittäjän Carl Gustav Jungin oivallukset omin silmin valotettuna ja IR-lasein.

Kirjailija Thomas Mann on kutsunut Jokelinin kesäiseen Davosiin pohtimaan sanatorioiden salattua maailmaa, jonne Taikavuoren (1924) Hans Castorpin piti mennä muutamaksi viikoksi tapaamaan hoidossa olevaa serkkuaan, mutta jossa vierähtikin seitsemän vuotta.

Kohteena ovat samat Berghofin maisemat, joissa Mannin puoliso toipui ja sairasti useita vuosia.

Jokelinin puolenkymmentä matkaa Sveitsiin osuvat aikaan juuri ennen pandemiaa ja Euroopan hengähdystauoille sen toipuessa pikkuhiljaa covidista.

Keuhkoparantolan tunnelma nykyisenä matkailukeskuksena antaa tilaisuuden upota menneeseen ja katsoa nyky-Sveitsiä sopivan korkealta. Mutta mikä tärkeintä, teos saa myös kirjoittajan pohtimaan sairauden ja kuoleman kysymyksiä ja oman elämän puoliväliä.

Se juuri on oleellista tekijänsä persoonallisuuden mukaan ottavassa kirjallisuudessa.

Ei ole sattumaa, missä ja mistä milloinkin kirjoittaa. Sveitsi vastaa pojalleen, kun sinne päin kuiskaa.

Toimittaja Jokelin on unohtanut toimittajuutensa ja siirtynyt runouden hapekkaaseen ilmanalaan. Teos on täynnä ilmaisuvoimaisia lauseita, joissa kulkija on kotonaan. Vai mitä sanotte seuraavasta vaelluskuvauksesta: ”Hiljalleen asfaltti vaihtui soratiehen, katuvalot tähtitaivaaseen, asuintalot laidunmaihin ja lehmänlannan löyhkään. Sanoista tuli kuiskauksia, askelista verkkopainoja yön arvoitukseen.”

Jokelin jättää lukijansa pohtimaan omaa läikkyvää persoonaansa toteamalla sanatorioiden todellisuutta nuuhkivassa esseessään lopuksi näin: ”Jos olosuhteet sallisivat, jäisinkö itsekin vähintään seuraavaksi seitsemäksi vuodeksi taikavuorelle? Voitte olla varmoja siitä. Ainoa mikä minulta oikeastaan puuttuu, on vanha eurooppalainen raha.”

Voiko taiteilijan kaukokaipuun ja sen ehdollisen toteuman enää rehellisemmin ilmaista?

* *

Häkellyttävimpiä kohtaamisia maan kanssa ovat teoksen viimeiset esseet, joissa kirjoittaja uppoaa Alppien pimeään puoleen.

Sen tavoittaakseen on mentävä rakastamani juuston Appenzellerin Appenzellin kantoniin ja kuljettava Herisaussa erityisen kynäniekan Robert Walserin loputtomien kävelyjen jäljillä.

Robert Walser (1878–1956) oli saksaksi kirjoittanut sveitsiläiskirjailija, modernisteista merkillisimpiä. Walser vaikutti Franz Kafkan, Robert Musilin, Herman Hessen ja Walter Benjaminin tuotantoon ja tyyliin.

Walser koukerteli miniatyyrimaisella käsialalla tarinoita ja huomioita kaikenlaisiin jäämälappuihin, kuitteihin, pääsylippuihin ja lehtien marginaaleihin. Kirjoitus saattoi olla millimetrin korkuista.

Mutta näin kävi vasta todellisen elämän loitotessa ja sisäisen maailman otettua vallan Walserista.

Hänen kirjoituksiaan julkaistiin kyllä miehuuden päivinä lehtien alahelmojen följetongeissa ja romaanina ja myöhemmin postuumisti kertomuskokoelmana.

Sitten käveleminen otti vallan ja Walser oli mies vuoritiellä, kymmeniä, jopa toista sataa kilometria päivässä. Matka saattoi suuntautua lounaalle lähivuorelle ja takaisin omaan vaatimattomaan kotiin.

Walserin jäljillä Jokelinkin kävelee ja kompastelee juuriin ja kiviin täydessä pimeydessä. Tunnelma on kuvattu lukemattomissa tauluissa: tulla vuosisatojen takaisten maalausten vaeltajaksi.

Koska Walser kuoli sydänvaivaan tapaninpäivänä 1956 vuoripolulleen tuupertuen, Jokelin on liikkeellä joulun tienoilla. Kävely kasvaa ankeassa Herisaussa suuremmaksi teoksi kuin voisi kuvitella, kun siihen liittyy merkillinen uudenvuoden juhla, joka kokoaa lähikylien väen laulaen ja kalisten eteneväksi ihmisketjuksi esilaulajien toimittaessa moniäänistä Zäuerliaan.

Kuuden hengen vaihtuva sekstetti valtavat lehmänkellot ja kulkuset harteillaan, heinäasut yllään ja yksitotiset naamiot kasvoillaan kajauttaa melodiansa talolta talolle ja kylästä kylään.

Rämisevä, ulkopuoliselle pelottavan oloinen joukko ei jätä ketään välinpitämättömäksi.

Vuorokauden lauluhuudon jälkimainingeissa Jokelin alkaa pohtia, mikä vaikutus yhdessä asuja myöten rakennetuilla festivaaleilla on ihmisten yhteisöllisyyteen.

Sveitsi on täynnä vuorikyliä, joissa viihtyminen perustuu pakkoon, mutta myös yhdessä tekemisen voimaan.

Ja toisaalta, raitilla kohdattu sekopää tuskin kokee oloaan paremmaksi juhla juhlalta toistuvasta räimeestä.

* *

Aikavuoret (Teos, 2025) on matka maahan, joka keksi world wide webin, Punaisen Ristin, LSD:n ja analyyttisen psykologian. Kaikista niistä on maininta tässäkin kirjassa, mutta nämä saavutukset eivät hallitse teosta.

Sveitsin bruttokansantuote eli kotimaisten tuotantoyksiköiden tuotto, noin 885 miljardia Yhdysvaltain dollaria on lähes nelinkertainen Suomeen verrattuna. Sveitsi on Euroopan kallein maa.

Sekään ei ole ohjannut essee-kirjan tekoa. Katse on tiukasti kulttuurissa ja tavoissa.

Sveitsi ei ole itsevaltiaiden ja nationalismin maa. Sen maamaine perustuu puolueettomuuteen. Sen pitää tarkoittaa jossain määrin myös sisäistä puolueettomuutta ja tasa-arvoisuutta. Maassa puhutaan virallisesti neljää kieltä ja suoraan demokratiaan perustuvia kantoneita on 26.

Sveitsiläinen linkkuveitsi on vitsi ja vertaus joka paikkaan käypään esineeseen. Sveitsiläinen tuote on laadun tae.

Hankin sveitsiläisen matkalaukkuni kymmenkunta vuotta sitten Prahasta, lempikaupungistani. Ajattelin laukkua valitessani, että teen vielä monta matkaa ja laukun pitää olla kestävä, kevyt ja hyvännäköinen.

Viininpunainen, erityisestä kolhuja kestävästä muovia muistuttavasta massasta tehty laukku onkin palvellut moitteitta. Kaiken muun hyvän lisäksi siinä on maailmanlaajuinen etsintäkoodi, jonka kautta se palautetaan omistajalleen lentokenttähihnastojen ikuisuuskehiltä tai varkaan yrittäessä myydä Victorinoxini.

Sveitsi merkitsee näennäistä eheyttä ja puhtautta, jota ei ole pystynyt tahraamaan edes pankkiholvien likainen raha.

Mutta puhtaus, siitä Sveitsi ja sen kansalaiset pitävät kiinni. Roskapusseista verotetaan, no, niinhän meilläkin haja-asutusalueilla kunnallisella jätemaksulla, mutta aiemmin Sveitsissä roskapussin kauluksessa piti olla eräänlainen kravatti roskaveron maksajan tunnuksena. Roskaviranomainen saattoi kravatin puuttuessa jäljittää pussin heittäjän pussin sisällön perusteella vaikkapa kuiteista.

Kun Jokelin palaa ravintolavaunusta äkkikäänteen tekevässä junassa, pisarasuihku cappuccinoa lennähtää Viktorinox-repun kanssa matkustavan säntillisen oloisen nuorukaisen repulle.

Katastrofi on valmis. Hyvittely paperipyyhkeiden ja kauniiden pahoittelujen kanssa ei auta, vaikka Jokelin hinkkaa metallilaatan sveitsinristiä niska hiessä huikeiden maisemien lipuessa ohi.

Nuorukaisen ilmeettömyys pysyy.

Tahrattomuus on selkäytimessä. Jotakin rikkoutui pahemmin kuin lumivyöryssä.

Anne Välinoro

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua