Matka painavaan vapauteen – arviossa Riikka Palanderin runoteos Poissaolon paino

Kuvat: Pirkkalaiskirjailijat / Warelia

Minulla on ollut kunnia tuntea kolme merkittävää tamperelaista naiskirjailijaa, jotka ovat siirtyneet runoilemaan taivaan tarhoihin tai manan majoille. Kirsi Kunnas puhui aina mieluummin runoudesta kuin filosofiasta, mutta kun siitä tuli puhe, hän sanoi ”meidän kaikkien olevan kreikkalaisia”. Mirkka Rekola oli kiinnostunut uskonnoista, erityisesti buddhalaisesta filosofiasta, mutta oli hänen hyllyssään ainakin Gertrude Steinin, Julia Kristevan ja Susan Sontagin kirjoja. Eeva-Liisa Manner harrasti filosofiaa ja tunsi erityisen hyvin Spinozaa, ymmärsi syvällisesti ja käytti runoudessaankin.

Miesfilosofit ovat luoneet tieto-oppiin ja metafysiikkaan oppijärjestelmiä ja teorioita, toistensa tekstejä kommentoiden ja kirjastokaupalla saivarrellen. Toki niissä on paljon kiinnostavaa – mutta Riikka Palander on filosofinen runoilija, joka kirjoittaa elämästä kokemuksen kautta ja ehdollistaa kielen todellisuuspohjana. Kirjainten merkkijärjestelmä on tarkka koodisto, suostuttelu-, luettelointi- ja kirjaamissarja. Runoilijalle se on ansa.

Motoksi Palander kirjoittaa:

”kielessä tulee valmiiksi, kerrotuksi kuin luku
silmä tottuu, silmä oppii sokeaksi”

Maiseman tunnelma on rauhallisen ehjä ilman analyyttistä jaottelua. Käsitteet ovat tutkijan ravintoa. Merkitys on tietämisen etsimistä. Mutta kokonaisuus on runoilijan lähtökohta.

”Ei tiedä, mistä loittonee,
hän pitelee kielellään kävyn suomuja,
kevyitä kuin irronneet totuudet.

Välimatka kasvaa, siitä tulee voittamaton.

Hän putoaa paikan ulkopuolelle, kulkee avarassa.”

Kirjoitus on metaolemista, kirjaamista, ja runo yhdistää uudenlaisesti riisuakseen sanojen naamioita. On isoja sanoja, kuten ”meri”, josta voisi kirjoittaa – ja on kirjoitettukin – kokonaisia teoksia. Meren äänet, meren värit – helpompi ne on elävöittää liikkuvina ääninä ja kuvina.

”…sylissään meri, keuhkojen liike, kehdon
hänet kuljetetaan
läpi pohjavirran tummien huoneiden

lapsi, sylissään kädet kuin
pudonneet lehdet”

Kadonneet sanat

Runoilija Bo Carpelan kuvasi kerran mielen ja kielen suhteen kehitystä suunnilleen näin: ”Ensin vain sanat ovat totta, mutta niitten kanssa kauan askarreltuaan joutuu katsomaan niitten hajoamista, ne katoavat näkemällä. Myöhemmin ne alkavat rakentua uudelleen ja vastata todellisuutta: sanat ja maailma ovat yhdessä totta jälleen, ja käytyään poissa sanat ovat vapaita.”

Palanderin osastossa Alut joihin putoaa on kuvattu sanojen häviämistä:

”Sanat nielevät merkityksensä, luhistuvat aukoiksi
joista voi lukea kasvavaa avaruutta.

Vastauksien ketjut päättyvät kysymykseen.

Tietää enemmän ja se on vähän:
vähemmän kuin mikään tietämänsä.”

Oleminen koostuu välähdyksistä, pienistä erilaisuuksista, mutta ”nimien sopimukset purkautuvat” ja näin paljastuu rikkoutumisen kauneus, hajoaminen pölymäiseksi.

”Vain hiekka on totta, piiri jossa sanat kääntyvät.”

Paikan kadottua näkeminen muuttuu vieraaksi.

Pelkkä tietoisuus

Osiossa Katsoa maiseman ohi on todellista vain tajunta, joka luo kuvitelmia, viivoja, pintoja, tiloja, värejä:

”jäljellä vain matka, tietoisuus
tihenevä poissaolon sija”

Maailma katoaa, ensin tulee sokeus, sitten kuurous, mykkyys, jäljelle jää tunto ainoana aistina.

Merenrantajaksossa Tanmaurk (rajanylityspaikka) runon minä elää kielettömän vapautta. Koittaa hetki, jolloin valo tulee huoneeseen ”pyöreänä kuin maailma”.

Kaikki muuttuu näkyväksi, kun rajanylityspaikan lautta kääntyy:

”viimaa vasten piirteet riisuuntuvat,
kaikki asettuu ankaruuteensa”

Luominen ja vapaa kirjoitus

Maailma herää eloon, ”hivuttautuu kohti vähäisintä”:

”runo suojelee merkitystä
niin kuin lapsen piirustus hehkuvaa tietoisuutta”

Riikka Palanderin runoudessa tapahtuu äkillinen hento myrsky. Hän voi tehdä mitä täytyy tehdä. Koskettaessaan kertomusta ”siihen repeytyy aukko”.

Sanat voi ottaa ja heittää, ja ne ”järjestyvät kaukaisiksi tähdiksi”.

Lapsuus ikään kuin räjähtää mukaan tekstiin.

Usein säkeissä on mirkkarekolamaista yllättävää selkeyttä. Kun nimi annetaan pois, siitä tulee vapaa lentoon:

”Katot lentävät väreissään.

Männyt valaisevat vuodenajat
polun lumessa on jyrkät portaat.”

Puhe herättää sanat ”uuteen muistiin”. Kaikki muuntuu, murtuu, liekehtii ja lahoaa. Se on maailman olemisen musiikki. Luonto on kirjoitusta, kaikki on luonnosta, muuttuvaa:

”Meidät pujotetaan ääriviivojemme lävitse.”

Värien muodot

Viimeinen teoksen osasto on Omakuva, joka on kirjoitettu taidemaalari Joan Mirón innoittamana. Tässä luovuudessa vapaus ja yksinkertaisuus voittavat.

Runot ovat värien valtaa todellisuuden muodoissa.

Miró on ”päihittänyt kankaan” ja ”päästänyt viivan vapauteen”. Merkitykset on hävitetty. ”Nimetöntä ei kukaan omista.”

Runoilija elää taiteen mukana, kirjoittaa maalauksia runoiksi:

”tauluun repeää aukko: maisema halkeaa väreihin
hänen katsettaan voi seurata suoraan sen sisään”

”hän polttaa tauluunsa reiän
nähdäkseen todellisuuden sisään”

Nimeämättömien säpäleiden etsiminen on Mirón arkaaista voimaa.

Riikka Palander löytää maalausten oikukkaan sydämen ja kirjoittaa miromaisen karheuden auki.

Mirolle värit ovat muotoja, joihin astutaan. Palanderille se on myös portti runouteen ja hän toteaakin:

”Opetettu katse ei näe.

Minä ryömin sokeutta kohti.”

Poissaolon paino on kehkeytynyt runoteokseksi, joka on myös tie, toinen polku ja innoittava opas runoja kirjoittavalle.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua