Martti Anhava riisuu Haavikolle puetun valtiaanviitan ja kääntää sen kantajan omat ompelukset näkyviin – arviossa 800-sivuinen elämäkerta

Martti Anhava ja Paavo Haavikko. Kuvat: Irmeli Jung / Kai Widell

”Minä olen joskus määritellyt, että on… pysyteltävä niin lähellä hallitsijaa kuin suinkin ja niin kaukana kuin mahdollista.”

(Paavo Haavikko Peter von Baghille vuonna 2001)

Pidin paljon Martti Anhavan edellisestä elämänkertateoksesta Romua rakkauden valtatiellä, joka kertoi runoilija Arto Melleristä. Odotin paljon tältäkin kirjalta; se yllätti, mutta en pettynyt.

Anhava kirjoittaa tarkasti, monimerkityksellisyys ei ole koskaan sattumanvaraista ja kun kieli taipuu kohti kohteittensa kieltä se säilyttää silti oman värinsä. Anhava osaa yllättää ja kääntää sivulauseella esiin lauseen merkitykseen uuden näkökulman.

Niin katosi voitto maailmasta – Paavo Haavikon elämä (Otava, 2021) on valtaisa, paitsi sivumäärältään myös sisältönsä vuoksi. Puuduttava se ei ole. Anhava ujuttaa Paavo Haavikon elämän ja persoonan lukijan pään sisään niin, että mielenkiinto säilyy viimeiselle sivulle asti. Pidemmällekin – itselleni kävi niin, että Haavikko on jatkanut elämäänsä pääni sisällä ja olen vetkutellut kirjasta kirjoittamisen kanssa viikkokausia sen lukemisen jälkeen, pystyäkseni hahmottamaan sen tuottamat mielikuvat ja ajatukset ja tiivistämään ne järjelliseen mittaan.

Kirjan lukeminen on kuin kaleidoskooppiin katsomista. Sen tarkka referoiminen, teoksen laajuuden ja tarkkuuden vuoksi, tuntuu mahdottomalta ja on tarpeetonta. Paavo Haavikon elämä ja teot tulevat kyllä selviksi kirjaa lukiessa.

* *

”Sanotaan että kokonaisuus on osiensa pelkkä summa. Se on omituista puhetta. Mikä on se pelkkä summa? Kokonaisuus on yhtä kuin osat järjestyksessä. Osat eivät ole osia, elleivät ne ole paikallaan. Jos joku irrottelee osat ja läjää ne miten sattuu, ei tulos ole ’pelkkä summa’, se on läjä, eikä siinä ole osien kokonaisuutta. Samoin menettää mikä hyvänsä osa osuutensa, jos se otetaan erilleen ja kysellään ja katsotaan vain sitä.”

(Paavo Haavikko)

Anhavan suhde Haavikkoon on kiintoisa. Hänen isänsä, runoilija, kääntäjä, kriitikko ja kustannustoimittaja Tuomas Anhava, toimi Haavikon ateljeekriitikkona yli 40 vuoden ajan. Haavikko ja Anhavat olivat myös perheystäviä keskenään. Martti Anhava siis tunsi Haavikon jo silloin, kun tämä oli hänelle yksi aikuisista, tuttu Paavo-setä, joka kävi kylässä ja jonka kanssa pääsi miesporukassa kalaan. Anhava ei korosta lapsen näkökulmaa, mutta hänen mielessään se väistämättä on, eikä se voi olla merkityksetöntä kummallekaan, kun heidän välistään suhdetta ajattelee.

Myöhemmin, kun Anhavasta tuli Otavan kustannustoimittaja, Haavikko oli hänen esimiehensä. Rajat olivat aina selvät; ystäviksi he eivät koskaan tulleet, ja vaikka Anhava on päässyt lähelle Haavikkoa, hän kykenee säilyttämään ulkopuolisen tarkkailijan roolinsa.

Kiintoisaa sisäpiiritietoa Otavasta kirjassa on paljon; omistajasuvun sumea tapa hoitaa raha-asioita ja arvoisan kustannusosakeyhtiön sisällä käydyt itsetärkeän herrasväen lapselliset ja naurettavuuksiin menevät pikkumaisuudet hämmästyttävät ja naurattavat, kunnes päätyvät traagisiin mittoihin ja suruliputukseen.

Otavan ajasta Anhava on kirjannut myös omat muistonsa siitä, kuinka hän toisen nuoren kustannustoimittajan Hannu Mäkelän kanssa seurasi vaivihkaa talon sisäisiä valtataistelujen ja ihmissuhteiden karusellia arvaillen ihailemansa johtajan nopeasti vaihtuvia mielialoja suljettujen ovien takaa kuuluvien äänien perusteella.

”Kenties hän arveli näyttäytyvänsä korvaamattomana, kenties hän vain näytti luonnettaan, vaihtoehdot eivät sulje toisiaan pois”, Anhava kirjoittaa.

* *

Anhava on haastatellut kirjaansa varten lähes seitsemääkymmentä Haavikon tuntenutta henkilöä. Läheisiä, eri alojen taiteilijoita, kulttuurivaikuttajia ja toimittajia. Heidän antamansa muistikuvat lomittuvat ytimeltään toisiinsa, mutta levittäytyvät yli rajojen. Päällekkäisten kuvien rajoissa on epäterävyyttä ja liikettä, ne kuultavat toistensa läpi.

Anhava ei rajaa Haavikkoa tarkasti, hän on nähnyt tämän monesta eri suunnasta ja asemasta. Hän myöntää suoraan kiintymyksensä ja ihailunsa Haavikkoa kohtaan ja tunnustaa tämän nerokkuuden, mutta ei sorru palvomaan kohdettaan. Terävällä katseella hän riisuu Haavikolle puetun valtiaanviitan ja kääntää sen kantajan omat ompelukset näkyviin.

Haavikko rakensi itsestään myytin, eikä kaikki mennyt aina niin kuin hän väitti. Hän unohti huoletta muiden osallisuudet tapahtumiin ja kykeni ohittamaan läheisetkin ystävät lyhyillä lauseilla.

Anhavan loppuviilto on armoton, kun hän kuvailee Haavikon kouluvuosien kehitysvuosia kirjailijaksi ja kertoo kulttuuriväen suosimista kutsuista Nummen perheen luona Sörnäisten vankilan pappilassa ja Haavikolle tärkeistä ystävyyssuhteista siellä taiteilijoiksi varttuviin veljeksiin:

”Älyllisen haastajan ja innostajan, tärkeän esilukijan Paavo löysi luokkatoveristaan Seppo Nummesta, hänen kauttaan aivan uudenlaisen ja lyhyeksi aikaa tärkeän elämänpiirin. Tuon toveruuden sivuuttaminen ja kuittaaminen muutamalla viistolla huomautuksella kuuluu Haavikon muistelmateosten painokkaimpiin kannanottoihin.”

Muiden kuolevaisten tavoin epäsosiaalinen ja tyly Haavikko tarvitsi muita ihmisiä, joita piti lähellään, kuin omaksi parhaakseen näki, mutta kykenikö hän sitä myöntämään.

Anhava purkaa Haavikon rakennelman Otavan ainoana pelastajana. Yhä vielä hoetun lauseen ”Haavikko pelasti Otavan” yksi ja ainoa lähde on Paavo Haavikko, tietää Anhava ja kertoo, että tämä osasi ottaa kunnian toisten tekemisistä itselleen, ”vaikka luulisi sitä harrastavan vain huonommuudentuntoiset keskinkertaisuudet, joilla ei omia ansioita ole”. Hänen mukaansa tuo taipumus oli Haavikossa hyvin kehittynyt.

* *

”En ole koskaan ollut niin vanha kuin silloin”, kirjoitti Haavikko vuonna 1987 vaimonsa kuolemanjälkeisestä ajasta, jolloin hän aloitti työnsä Otavan kustannusjohtajana, kirjassaan Yritys omaksikuvaksi.

Anhava ei kirjoita isoilla kirjaimilla, eikä riko sitä mikä on haurasta. Silti kipeimmät, yksityisimmät ja yksinäisimmät asiat kuten suru ja ristiriitaiset suhteet ihmisiin piirtyvät tekstistä. Tämä laskujen maksamista vältellyt, monessa pihi mies, joka sai hillittömiksi paisuneita raivokohtauksia, kun kaikki ei mennyt hänen tahtonsa mukaan, oli toisaalta myös lojaali johtaja, joka luotti alaisiinsa.

Hän saattoi myös yllättää kaukaisuudestaan. Laila Hirvisaari muistelee Haavikkoa, joka tuli tapaamaan häntä Naantalin residenssiin tietäessään saaneensa potkut Otavasta. Ei kertonut lähdöstään Hirvisaarelle, mutta piti hänestä ja residenssiä hoitaneesta emännästä hyvää huolta usean päivän ajan. On koskettavaa lukea kuinka Haavikko, sillä hetkellä murtunut ja asemansa menettänyt mies, halusi näyttää lämpönsä ja arvostuksessa Otavan luetuimmalle kirjailijalle.

Anhavan kieli muuntuu sen mukaan kirjoittaako hän runoilijasta ja runoista, muusta tuotannosta, Haavikosta kustannusjohtajana vai toimista sijoittajana ja liikemiehenä, joka pelkäsi koko ikänsä köyhäksi tulemista. Yksityistä, epäsosiaalista, yksinäistä ja lopulta haurasta, elämän voimista luopuvaa alkoholisoitunutta Haavikkoa tarkastellaan toisin kuin lapsilleen aikaa antavaa isää tai aviomiestä, joka välttelee kirjailijavaimo Marja-Liisa Vartio kotia hallitsevaa puhetulvaa runoilijaystäviensä Anhavien ja Nummien perheiden ruokapöydissä.

Haavikon yksityiselämästä ja perhesuhteiden ristiriidoista tai niitä koskevista juoruista Anhava tietää varmasti enemmän kuin kirjoittaa. Mitä hän kertoo, sen hän tekee enempiä hekumoimatta.

Anhava kertoo Marja-Liisa Vartion terveysongelmista ja tämän kuolemaa edeltäneestä runsaasta lääkkeidenkäytöstä, sekä Haavikon tavasta pakoilla kotona odottavaa vaimon puhetulvaa. Selviää myös, että Haavikko oli perheessä se, joka pääasiallisesti vastasi lasten hyvinvoinnista ja hoiti heitä vastasyntyneistä asti. Isänä hänellä oli heille aina aikaa myös kirjoitustyönsä aikana, eivätkä Johannan ja Heikin leikit häirinneet häntä.

Myöhemmin ilmenneistä ongelmista Haavikon ja hänen kuopuksensa Johannan kasvamisen kanssa Anhava valottaa verhotusti. Isän ja tyttären välit olivat ristiriitaiset Johannan varhaiseen kuolemaan asti. Haavikko peitti tunteensa muilta, eikä niistä koskaan puhunut.

Uusi vuonna 1971 solmittu avioliitto Ritva Haavikon (ent. Raunio s. Hanhineva) kanssa muodostui pian mutkikkaaksi. Uusperheen yhteiselämä ei onnistunut; puolisot ja heidän lapsensa, joiden välille ei kiintymyssuhteita muodostunut, jakautuivat kahteen joukkueeseen. Haavikot eivät koskaan eronneet ja matkustelivat vielä yhdessä, mutta asuivat erossa vuodesta 1983.

Haavikon avioliiton aikaisesta suhteesta Jukka Kemppisen vaimon, myös Otavassa lasten- ja nuortenkirjallisuuden osastopäällikkönä työskennelleen Marja Kemppisen kanssa Anhava kertoo pääosin omien muistojensa perusteella. Salatuksi kuvitellusta suhteesta tiedettiin pian Otavassa, jossa joukolla seurattiin ja arvioitiin suljettujen ovien takana toisiinsa keskittyvien rakastavaisten kohtaamisten lämpötiloja.

Suhde loppui vuonna 1984, kun Marja Kemppinen alkoi odottaa lasta miehensä kanssa. Raskaus ei ollut Haavikon mieleen, joka tultuaan vahvasti juopuneena kotiin avautui miniälleen. Mennyt suhde, jonka Haavikko väitti pelastaneen kaksi avioliittoa, tuli yleiseen tietoisuuteen, kun tämä paljasti sen kirjassaan Prospero. Miksi hän halusi nöyryyttää muita asianosaisia, se jää arvailujen varaan.

Myöhemmistä Haavikon naissuhteista Anhava kertoo lähinnä tämän monivuotisesta suhteesta Tytti Oukariin, tämän itsensä kertomana. Haavikko oli yhä naimisissa, mutta asui yksinään, kuten myös Oukari omalla tahollaan. Kovinkaan kiihkeä tai romanttinen suhde ei tainnut olla.

”Paavon omat naissuhteet olivat kauniisti sanottuna feodaaliset”, tiivistää Hilkka Olkinuora, joka työskenteli 1980-luvulla Haavikon Art House -kustannusyhtiössä.

* *

Vaikka Haavikon ottaisi vakavasti, ei sitä pidä tehdä vakavasti, tietää Anhava. Haavikon henkilökuvasta paljastuu monisärmäinen ja paradoksaalisen ristiriitainen persoona, jota ei aina ole syytä ottaa tosissaan, eikä uskoa, vaikka olisi kuinka vakuuttunut hänen merkityksestään. Se ei ole kovin yleistä elämänkerroissa, joissa kohteesta puhutaan usein tosikkomaisen vakavalla rintaäänellä.

Kun runoilija kirjoittaa liikennevaloissa, jäähdyttimen keittämisen varalta täytetyn vesiämpärin lotkuessa itäsaksalaisihmeen Ifan kyydissä, tulee mieleen Tatin elokuvien herra Hulot, kun Haavikko painaa kaasua Lauttasaaren sillalla:

”Muiden ihmisten näkyviin ja tietoisuuteen Haavikko tuli nopeana kirjoittajana. Aikuisella iällään hän kirjoitti töiden ja tekemisen lomassa, yhtäältä käytännön pakosta, toisaalta koska piti sellaista tekemisen tapaa stimuloivana. Runojen aihelmia, kuvia, avainlauseita tuli hänen mieleensä autolla ajaessa, myöhempinä aikoina varmaan myös näytelmärepliikkejä ja aforismeja, joten hän piti autossakin käden ulottuvilla kynää ja paperia. Tästä tavasta syntyi myöhempien aikojen myytti – jota hän itsekin ruokki – siitä että hän kirjoittaa tuotantonsa liikennevaloissa. Varsinaiset kirjoittamisrupeamat ajoittuivat iltoihin, viikonloppuihin ja lomapäiviin, yleensä pikaisina ryöpsähdyksinä.”

* *

Itseironinen Haavikko vilahtelee hänen omissa muistelmissaankin, tosin kun hän kertoo puhelimien paiskomisista ja muista raivokohtauksistaan, kertomisen sävyssä on omahyväistä nautiskelun makua. Anhava katsoo sivusta, ja kun raivoava Haavikko keikkuu kattokruunusta kesken avioriidan, hän kirjoittaa neron yläilmoista muiden tasalle muutamalla lauseella.

Myös Haavikon ilmoitusluontoinen keskustelutapa ja viiltävän tylyt tokaisut hölmistyneinä sanattomiksi jääneille, ystävällistä keskustelua virittäneille ihmisille on tallennettu lukijoiden nautinnoksi:

”Miksi Raamatun kieltä pitäisikään ymmärtää, sehän on ilmoitusta.”

(Paavo Haavikko)

”Hän sen tiesi, Paavo Haavikko oli ilmoitus, ilmoituksen instanssi. Häntä voisi kutsua rupattelun negaatioksi.”

(Hannu Taanila keskusteluista Haavikon kanssa.)

* *

”Viisi päivää työskentelen kapitalismin hyväksi
mutta lauantai ja sunnuntai ovat sosialismille
omistetut.”

Kun Anhava kertoo Haavikosta kirjailijana, tekee hän sen arvostaen ja ajatuksella, käyden teoksia ja niiden kirjoitusprosesseja tarkkaan läpi. Kirjassa esiteltävien runojen tulkinta on syvää ja analyyttistä. Itselleni, vain pintapuolisesti Haavikon runoja tunteneelle, kirjassa esitellyt runot ja niiden analyysi ovat oivaa runousoppia.

Anhava antaa arvostuksensa Haavikon merkityksestä runoudelle kirjoittaessaan tämän esikoisteoksesta loistokkaasti polveilevissa lauseissa:

”Tiet etäisyyksiin on kirjallisuutemme lyhyehkön historian ihmeellisimpiä, ilmestyksenomaisimpia esikoisteoksia. Sitä uutuuden elämystä, jonka viisikymmenluvun lukija on runojen ääressä kokenut ei seitsemän vuosikymmenen takaa tavoita, siitäkään syystä, että Haavikko on vaikuttanut niin vahvasti lähes kaikkeen myöhempään runouteemme, mutta sanonnan ylvään varmuuden, maailmoja ja aikakausia esiin ja pois manaavien sanakäänteiden kyselemättömän vaivattomuuden, rojalistisen monikon ja tekijän häivyttävän tekemisen juhlan voi aistia yhä vahvasti tänäkin päivänä ja aina uudelleen, kun kirjaa lehteilee.”

Voiko sitä sen hienommin sanoa? Haavikko on elämänkertansa ansainnut.

* *

Anhava päättää kirjan ensin Haavikon Ilmariselle kirjoittamiin sanoihin ja Kalle Holmbergin mietteisiin Haavikosta, joilla Anhava mielestäni tunnustaa myös oman rakkautensa Haavikkoa kohtaan, mikä on ehkä ollut hänen käyttövoimansa näin laajan ja paljon työtä vaatineen elämänkerran kirjoittamisessa:

”Ihmistä on näyteltävä, ei häntä muuten ole. Ihmistä minä näyttelen, olematonta.”

(Ilmarisen repliikki Rauta-ajassa)

”Se on minusta hienosti sanottu. Olen sitä useasti siteerannut. Ja minä näen Haavikon myös teatteri-ihmisenä, roolihenkilönä. Näen siellä alussa nuoren laihan kaverin ja lopussa Falstaffin, jonka silmissä oli murhe. Sillä on kaikki nämä taipumukset. Se ymmärtää tämän rooli, ja kun sillä on sellainen luonne kuin sillä on, joka tuottaa nerokasta kirjallisuutta mutta jolla on helvetin vaikeata oman itsensä kanssa. Siitä syntyy se tragedia, joka pahenee loppua kohden […] Jos Haavikkoa sanoo yhden miehen teatteriksi, niin se ei mene ihan nappiin, mutta tavallaan Haavikko oli mahtava näyttelijä, joka ei kestänyt vastanäyttelijää. Eikä oikein yleisöäkään.”

(Kalle Holmberg)

Ulla-Maija Svärd

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua