Marskin ristin ritarien tarinat tuntuvat entistä traagisemmilta, kun Ukrainassa soditaan – arviossa Simo Holopaisen kirja

Kuvat: Joanna Lindén-Montes / Docendo

Ensimmäinen ajatus on, että tämä kirja on nyt ajankohtainen. Simo Holopaisen Isäni oli Mannerheim-ristin ritari (Docendo, 2022) ilmestyy juuri tänä keväänä, kun Venäjä on hyökännyt Ukrainaan.  Sota on juuri nyt niin todellista ja se on niin lähellä. Onhan Ukrainan sotaa verrattukin Suomen Talvisotaan.

Mannerheim-ristin ritareiksi nimitettiin vuosina 1941–1945 yhteensä 191 sotilasta. Miehet palkittiin 2. luokan Mannerheimin ristillä ja kaksi heistä myös 1. luokan Mannerheimin ristillä. Neljä miestä sai ristin kaksi kertaa. Simo Holopainen on kerännyt kirjaansa kymmenen ritarin tarinan.

Marskin ristillä on ja oli erityinen hohto, sillä sen saattoi saada sotilasarvoon katsomatta. Vain ansiot painoivat.

Sota-aikaan miehet olivat arvostettuja ja kunnioitettuja sotilaita, vaikka itse he saattoivat ohittaa kunnianosoituksen kevyestikin, sillä eivät he maataan merkkien vuoksi puolustaneet. Sota-ajan jälkeen, kylmän sodan vuosina, risti ei enää ollutkaan ansiokas, kunnes sen arvo palautettiin viimeistään vuonna 1994, kun presidentti Martti Ahtisaari kutsui ensimmäisen kerran elossa olleet Mannerheim-ristin ritarit Linnan juhliin vastaanottamaan itsenäisyyspäivää.

Suurin osa miehistä oli sodan aikaan nuoria ja heidän elämästään sota vei fyysisesti vain muutaman vuoden, mutta omalla tavallaan se leimasi koko elämän, vaikka siitä ei perheelle puhuttukaan. Osalla ura jäi rintamalle, vaikka heillä muuten olisi ollut lahjoja siviilissä vaikka mihin.

Simo Holopainen kerääkin kirjaansa myös sotilaiden siviiliuran, perheen ja elämän.

Kirjan kymmenen ritaria ovat Paavo Suoranta, Väinö Hämäläinen, Lauri Heino, Hans Wind, Toivo Honkaniemi, Jaakko Rytöniemi, Lennart Desch, Lauri Kokko, Lauri Äijö ja Onni Määttänen. He toimivat rintamalla esimerkiksi kaukopartiomiehenä, hävittäjälentäjänä, pommikoneen tähystäjänä, tiedustelijana ja pst-tykin ampujana.

* *

Simo Holopainen on kerännyt kirjaansa asiantuntemusta harrastuksensa kautta. Hän on muutaman vuoden vastannut Mannerheim-ristin ritarien säätiön sosiaalisen median kanavien ylläpidosta. Sinne hän keräsi sotilaiden lyhyitä elämäntarinoita ja huomasi niiden keräävän paljon huomiota. Tuli keskustelua ja lisää kysymyksiä. Simo Holopainen päätti hankkia kysymyksiin vastauksia.

Yksikään ritari ei ole enää elossa. Viimeisenä kuoli Tuomas Gerdt vuonna 2020. Holopainen on käyttänyt ansiokkaasti kirjallisia lähteitä sekä haastatellut sotilaiden lapsia ja lapsenlapsia. Kotialbumeista ja arkistojen kätköistä on löytynyt ennen julkaisemattomia kuvia.

Osasta ritareista on kirjoitettu elämäkerta, osa on pitänyt esitelmiä ja antanut haastatteluita. Lapsilleen he ovat pääsääntöisesti puhuneet sodasta vain vähän. Lapset ovat kuulleet sirpaleita sodan uroteoista tai kuulleet vain painajaisten huudot. Marskin ristin olemassaolosta sentään tiesivät kaikki.

Ehkä lähteistäkin johtuen Simo Holopainen on valinnut raportoivan kerrontatavan. Joukkueet, linjat, kaukopartiot ja kuolleet kerrotaan niin kuin ne ovat. Onkin haastavaa koota valtavasta määrästä faktoja tarinallinen kertomus, kun tilanteen kokeneet eivät ole enää kertomassa mitä näkivät ja mitä kokivat. Osa nähdystä ja koetusta on toki onneksi tallentunut ajan saatossa eri medioihin tehtyihin haastatteluihin.

* *

Kirjan sivulauseissa on elämänkokoisia draamoja. Kuten kaukopartiomies Paavo Suorannan yksi matka rajan taakse, jolloin venäläiset pääsivät yllättämään partion ja heitä noutamaan tullut vesitaso laskeutui väärälle järvelle. Miehet kuulivat koneen äänen, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Venäläiset vangitsivat koneen miehistön ja saivat haltuunsa myös arvokkaan koneen.

Surullisin on kuitenkin partiosta eronneen kahden sotilaan tarina. He jättivät pääjoukon ja taivalsivat viikon ja 180 kilometriä vain osuakseen miinakenttään ihan omien asemien edessä. Toinen ampui itsensä, koska luuli olevansa yhä vihollisen puolella. Toisen suomalaiset saivat haettua pois.

Näitä kohtaloita on sota täynnä ja nämä muistot tuntuvat entistä todellisemmilta, kun Ukrainassa soditaan.

Holopainen kuvaa, kuinka siviilielämässä palkitut miehet olivat vaatimattomia ja ahkeria.

Sodan ajan faktoista taas selviää, että he olivat uskomattoman rohkeita ja sitkeitä. Tuntuu, etteivät he pelänneet mitään. He vain toimivat, he vain tekivät, pitivät päänsä kylminä. He olivat Mannerheim-ristin ritareita.

Sari Passaro
sari.passaro(at)gmail.com

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua