Marraskuun tarpeellisuudesta ja muista paradokseista – arviossa Hannu-Pekka Björkmanin Metsä ei kuule neuvojani

Kannen on suunnitellut Satu Kontinen. Kuvat: Kirjapaja

Voisi ajatella, että alun perin aikakauslehden, tässä tapauksessa Eevan, kolumneina julkaistut tekstit eivät jaksaisi kantaa kirjaksi asti. Kolumnien kirjoittelu on kärsinyt inflaation.

Kaikilla tuntuu olevan kristallinkirkasta sanottavaa omasta koirasta, kännykän käyttäjistä tai ihan vaan yllättävästä karvankasvusta sieraimissa.

Kolumnista on tullut aivopäästöjen kontrolloimaton marketti. Kun joku maksaa, minähän kirjoitan. Viis viisausjalanjäljen olemattomuudesta.

Hannu-Pekka Björkman, näyttelijä, Teatterikorkeakoulun entinen näyttelijäntyön professori, kirjailija ja pohjalainen persoona, on koonnut kolumninsa kustantajan toiveesta kirjaksi.

Kirja on hyvä. Se on erinomainen verrattuna kaikkeen siihen suureen sanottavaan, jolla julkaisupakko on monien pelossaan tainnutettava.

No, eihän kirja olekaan kirjoittajan ensimmäinen. Björkmanin taide-esseitä on ollut luettavissa jo kolmesta teoksesta ja kuultavissa radio-ohjelmina.

Björkman kirjoittaa nimittäin niin selkeästi ja lyhyin lausein, että kaikki makea, kosiva, itsestään huumautuva on vierasta hänelle.

Björkmanin tyyli lavalla ja elokuvissa on samalla tavalla aseistariisuva.

Pyöreä, puolikalju mies ottaa tilansa maagisen aitona, mitään kumartelematta, ähinäänsä peittämättä, tapittavalla koirankatseellaan ja törkeällä rehellisyydellä.

Björkman on näyttelijä Jumalan armosta, pelle ja valittu samassa hahmossa.

Metsä ei kuule neuvojani (Kirjapaja, 2022) on polku mieleen, joka koettaa hahmottaa missä pisteessä elämäänsä juuri nyt on. Mistä muistoista ihminen reilusti viisikymppisenä koostuu?

Mikä on tärkeää, kun juoksu saavutusten perässä ei enää kiinnosta? Miksi kirjallisuus on niin tärkeää ja siinä erityisesti runous?

Ja miksi luontoa on niin rauhoittavaa lukea? Siihen astumalla, siinä vaikenemalla.

* *

Björkman lukee paljon. Se tuntuu ja ohjaa kirjoittamista. Teoksen kolumnit, ehkä pikemminkin esseet, sisältävät paljon viittauksia ei niin tunnettuihin teoksiin. Lainausten kautta Björkman kuljettaa ajatuksiaan, ottaa siiman sieltä, toisen tuolta, solmii yhteen ja saa pitäviä köysiä ilmaisunsa tueksi.

Sanojen käyttäjä rakastaa tietysti sanoja, mutta hienoa kirjoituksissa on se, miten puhtaasti, ajatuksia kiillottaen ne avautuvat.

Itseäni aina lohduttaa, kun Suomen marraskuu, oma synnyinkuuni, saa merkityksiä. Monillehan tämä kuoleman kuukausi on pimeydessään vihonviimeinen tuulenpuuska, räntäsade ja niljainen lehti saappaan alla valmiina keikauttamaan hätiköijän kumoon.

Björkman näkee marraskuun suurena palautumisen, uuden alun ja itsetutkiskelun kuuna. Saa pysähtyä, hiljentyä, olla vain.

Jos malttaa olla pakenematta, marraskuu avautuu kuolemalle, tuolle meissä piilevälle paradoksaaliselle elämänvoimalle, jännitteenä kohti jotakin, josta kukaan meistä ei tiedä.

Herkullisesti Björkman myös pohtii ikääntymistä, kulumista, vanhenemista, ajan patinaa ja pois heittämisen tarpeellisuutta.

Mikä on se tunne, jonka kuluneisuus ja vanha ihminen aiheuttavat? Japanilaisilla on sille oma käsitteensä, wabi-sabi.

Vanhassa on kaikki, kerrostumat, muistot, ymmärrys ja rauha samassa paketissa. Myös kauneus ja haurauden kauneus.

Patinoitunut merkitsee ehkä muotiakin, mutta siihen ei tässä viitata.

Kyse on vanhan esteettisestä kauneudesta ja arvosta sinänsä, tiedosta, jonka vanha on ehtinyt itseensä kerätä ja sulattaa.

* *

Rentouttavaa on myös lukea Björkmanin ajatuksia huumorintajusta, tietoisuuksista, joutilaisuudesta, niin, ja kirjoittamisesta.

Huumori ei ole diktaattorin lempityökalu, sillä Laotsen sanoin, ”heti kun keksit ajatuksen, naura sille”.

Huumorilla on valtava voima.

Mitä vähemmän tosissaan suhtaudumme itseemme, sitä helpompaa seurassamme on olla.

Kirjoittaminen puolestaan on asioiden tarkkaa ja uskollista puntarointia, selkeyttämistä. Kuten Antti Hyry, Björkman uskoo, että oleellista on nähdyn vilpitön kuvailu.

Mutta se luonto.

Se on Björkmanille alku ja loppu, turvallisin tuttava ja luotettavin toisteisuudessaan. Vaikka kaikki muu heittäisi pandemian ja sodan myötä häränpyllyä, luonto on ja pysyy. Sen vivahteita ei kukaan ajatteleva ihminen lakkaa hämmästelemästä.

Suomessa luonto ei ole välttämätön jylhää, mutta mökkitien pellonpätkä horsmineen piirtyy merkitsevämmäksi kuvaksi sieluumme kuin Itävallan alpit.

Kas, kun se mökkitie on kasvanut minuun, ehkä jo lapsuudessa. Sen tuoksut, hiekan rahina, upottava rospuuttokeli ja kevätyön haltijankosketus, ne ovat osa tietoisuuteni kerroksia.

Anne Välinoro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua