Markus Leikolan uutuuskirja tarjoaa karun kuvan Venäjästä ja sen armeijasta – arviossa Sodan ja rauhan kronikka

Kuvat: Aula & Co

Ukrainan sota on ensimmäinen somesota. Venäjän helmikuisen hyökkäyksen valmisteluita saattoi seurata reaaliaikaisesti, sillä somekanavissa jaettiin esimerkiksi tiekameroiden kuvaa rajaa lähestyvistä panssarikolonnista.

Yhdysvaltain ja Iso-Britannian tiedustelupalvelut piirsivät karttoja joukkojen ryhmityksistä ja antoivat tarkkoja ennusteita hyökkäyksen alkamisesta vesittääkseen yllätyksen ja ehkäistäkseen sodan laajentumista.

Vaikka hyökkäys oli kaikkien tiedossa, sotaa keskellä Eurooppaa oli mahdotonta ymmärtää. Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola ja muut Venäjän tuntijat ravasivat televisiolähetyksestä toiseen. Toista miljoonaa suomalaista katsoi kyberturvallisuuden opettaja Martti J Karin neljän vuoden takaisen yliopistoluennon. Siinä tiedustelueversti tekee ymmärrettäväksi Venäjän tavoitteita ja toimia.

Ukrainan ja Venäjän suhteita 40 vuotta seurannut toimittaja ja tietokirjailija Markus Leikola alkoi jäsentää ajatuksiaan Facebookin aamukatsauksissa.

Perusteellisissa raporteissaan Leikola oikoo sotahuhuja ja selkiyttää tilannekuvaa. Luetut ja jaetut aamukatsaukset tarjoavat taustatietoa, joka tekee tapahtumat hieman ymmärrettävämmäksi ja asettaa ne oikeisiin mittasuhteisiin. Samalla asialla on Leikolan uutuuskirja Sodan ja rauhan kronikka (Aula & Co, 2022).

Kirja keskittyy sodan syihin ja seurauksiin

Ukrainassa on sodittu vuodesta 2014, kun Venäjä valloitti Krimin ja hyökkäsi Itä-Ukrainaan. Helmikuussa parin sadan tuhannen sotilaan hyökkäys aloitti sodassa uuden vaiheen.

Vain reilu viisi kuukautta hyökkäyksen jälkeen julkaistu Sodan ja rauhan kronikka kertoo enemmän hyökkääjästä kuin hyökkäyksestä. Sodan verhon ja propagandan vuoksi rintamatapahtumista on vaikea saada tarkkaa kuvaa, mutta Markus Leikola osaa taustoittaa hyökkäystä ja Venäjän tavoitteita.

Leikola on hyödyntänyt esseeteoksessaan Ylelle tekemäänsä sarjaa Sota ja rauha sekä vuosikymmenten aikana kertynyttä kokemusta Itä-Euroopasta ja maailman sotatantereilta.

Sotapäiväkirja seuraa hyökkäystä 80 ensimmäisen päivän ajan. Uutiskertauksen sijaan Leikola keskittyy sodan syihin ja seurauksiin. Välillä kirjoittaja pysäyttää tapahtumien vyöryn ja tarjoaa viiltävän tarkan yhteenvedon.

”Sota on kestänyt tänään kuukauden. Boikotin ja pakotteiden laajuus ja nopeus on maailmanennätysluokkaa: tällaista ei ole nähty koskaan aiemmin. Pakotteisiin vaikuttavat keskeisesti seuraavat neljä asiaa:

1. Hyvisten ja pahisten eron selkeys verrattuna moneen muuhun konfliktiin.

2. Ukraina on Euroopassa.

3. Venäjän ekspansiivisen politiikan eskaloituminen eli hyökkäys ei ole yksittäinen ilmiö, vaan kuten 1930-luvullakin, viimeiset varoitukset oli annettu, ja niiden jälkeen se on sitten menoa.

4. Ukrainan sotaviestinnän taitavuus sydänten voittamisessa suuntautumalla ulospäin siinä missä Venäjä käpertyy sulkemaan kanavia sisäänpäin.”

Viholliskuvaa rakennettiin kahdeksan vuotta

Voi vain arvailla, uskooko presidentti Putin ja ulkoministeri Lavrovin johtama valtaklikki itse valheisiinsa. Venäjän hallinnon viljelemästä propagandasta on tullut itseään toteuttava voima; kierre, josta ei pääse ulos.

Markus Leikola todisti Venäjällä hetkeä, jolloin hyökkäystä Ukrainaan alettiin pohjustaa viholliskuvaa luomalla. Se tapahtui Krimin valtauksen ja Itä-Ukrainan hyökkäyksen välissä vuonna 2014.

”Jos pitäisi nimetä yksi asia, mikä pohjustaa sotia vielä enemmän kuin mikään muu – asevarustelu, tiedon pimittäminen, aluevaatimukset – niin viholliskuva. Käytännössä kenestä tahansa voidaan pitkäjännitteisellä, taitavalla ja riittävän sinnikkäällä ja kattavalla propagandalla rakentaa vihollinen. Ja työtä siinä usein riittääkin, erityisesti silloin, kun vihollinen on naapuri, joka tunnetaan pitkältä ajalta ja joka on ollut luonnollisin kauppakumppani, jonka kanssa on useita sukulaisuussuhteita usein kielisukulaisuudesta alkaen.

Vihollisen tappaminen edellyttää, että vihollinen pitää nähdä vihollisena. Maaperää tähän muokattiin jo hyvissä ajoin ennen ensimmäistäkään laukausta.”

Leikola ei puolustele Venäjän toimintaa, mutta lähihistoriasta poimitut esimerkit muistuttavat, etteivät sen toimet ole ainutlaatuisia. Myös Yhdysvallat loi määrätietoisesti viholliskuvaa, jotta kansa ja päättäjät hyväksyivät liittymisen ensimmäiseen maailmansotaan ja hyökkäyksen Irakiin.

Venäjä perustuu epäluottamukseen ja pelkoon

Venäläisten kehnoa herraonnea perustellaan maan koolla. Valtava maa vaatii vahvan hallitsijan. Historiaansa uusiksi kirjoittava maa ei muistele vallankumousta, vaan suuruuden ajan hirmuhallitsijaa. Leninin sijaan palvotaan Stalinia.

Epäluottamukseen ja pelkoon perustuva totalitarismi on kuitenkin näköalaton. Öljyn, kaasun ja raaka-aineiden viennistä elävä maa on uhkaa kuihtua lännen ja Kiinan välissä. Vihreä siirtymä oli päättämässä fossiilisten polttoaineiden kauden jo ennen kuin pakotteita.

Venäjän tuotantorakenne on yksipuolinen, eikä se synnytä innovaatioita tai vedä investointeja. Korruptio rehottaa. Toisiltaan varastamalla maa ei vaurastu.

Koronapandemian helpotettua muu maailma ponnisti takaisin kasvu-uralle. Venäjän rikkaudet kahmineet oligarkit alkoivat siirtää omaisuuttaan ulkomaille.

Koronasalailu oli syönyt jo ennestään horjuvaa luottamusta hallintoon. Sota mahdollisti ihmisoikeuksien ja sananvapauksien kaventamisen aivan uudelle tasolle. Mitä isompi kriisi, sitä tehokkaammin todellinen tilanne voidaan salata kansalaisilta.

Suuri vastustaja saa johtajan näyttämään suurelta

Totalitaristisen hallinnon tärkein tehtävä on pysyä vallassa. Venäjä pitää oman kansan apaattisena ja muut epätietoisena lietsomalla hämmennystä ja sekaannusta.

Putinin vaikutusvalta kasvoi, kun USA:n ja Iso-Britannian johdossa oli populistiset sarjavalehtelijat. Sodan alla hän näki, että niissä sekä Saksassa, Ranskassa ja Ukrainassa oli heikot johtajat.

Helmikuisen hyökkäyksen jälkeen Venäjä ei ole piitannut siitä, että se menetti viimeisenkin luottamuksen. Se on pyyhkinyt takapuolta kansainvälisellä sopimusjärjestelmällä. Kun pakotteet ja boikotit veivät länsiteknologian ja -tuotteet, Venäjä omi patenteista piittaamatta brändit ja sulki silmänsä piraattituotteilta. 500 leasingkonetta kansallistettiin, jotta lentoliikenne voisi jatkua ainakin niin kauan kuin varaosia saadaan kiertoteitse tai koneita purkamalla.

Ohjelmistopäivitysten päättyminen uhkaa halvaannuttaa maan. Lopunajan meiningissä ei kuitenkaan mietitä ulospääsyä ja tulevaisuutta.

Maailman populisteja lietsoneet valeuutistehtaat on valjastettu suoltamaan sotapropagandaa.  Venäjä hyökkää vihollisille varatuilla työkaluilla omaa kansaa vastaan.

Suurta vastustajaa vastaan taisteleva johtaja näyttää suurelta. Siksi venäläisille kerrotaan urhoollisesta taistelusta Natoa ja Ukrainan natseja vastaan.

Leikola kirjoittaa, että Putin kylvi Ukrainan sodan siemenet vuoden 2007 Münchenin turvallisuuskokouksessa. Siitä eteenpäin Venäjä on vastustanut aggressiivisesti Naton laajenemista ja heikentänyt länttä. Samalla se on pyrkinyt varmistamaan Kiinan ystävällisyysmielisyyden.

Putin pelkää Naton laajentumista, eikä näe että pienet maat haluavat liittyä Natoon suojautuakseen Venäjän aiheuttamalta uhalta. Hän kaipaa Neuvostoliittoa, josta Venäjäkin halusi ulos. Natseja tarvitaan koko ajan lisää, koska sota perustellaan heidän lyömisellään.

Jotkut ovat liian isoja kaadettavaksi pakotteilla

Maailmalla on seurattu huolestuneena pakotteiden odotettua laimeampia vaikutuksia. Markus Leikola vakuuttaa, että ne ovat iskeneet rajusti. Hän kyseenalaistaa laskelmat, joilla osoitetaan miten valtavilla summilla öljyä ja kaasua ostava länsi on rahoittanut Venäjän sotaa. Leikola muistuttaa, että myös tuotantokustannukset ovat kasvaneet, eikä alas ajettua tuotantoa käynnistetä helposti ilman länsiteknologiaa.

Vaikka länsi rimpuilee irti Venäjän energiasta, kaasu on virrannut koko sodan ajan häiriöttä Ukrainan halki Eurooppaan. Ukrainan 38 550 kilometrin kaasuputkisto on säilynyt vahingoittumattomana pommitettujen sairaaloiden, koulujen ja oopperatalojen keskellä.

Markus Leikola poimii karuja faktoja, jotka helposti hukkuvat sotauutisoinnissa. Edessä olevan ruokakriisin laajuuden ymmärtää, kun tietää että 26 maata on tuonut yli puolet elintarvikkeistaan Ukrainasta ja Venäjältä. Pakotteiden pulmallisuus valkenee, kun Leikola selostaa pankkijärjestelmästä erottamisen vaikutuksia.

Jotkut ovat olleet liian isoja ja tärkeitä kaadettavaksi pakotteilla. Sellainen on esimerkiksi Jokereiden KHL-taipaleen loppuvuosia rahoittanut Nordnickelin omistaja Vladimir Potanin. Venäjän rikkaimpiin kuuluvan miehen yritys tuottaa Harjavallassa viisi prosenttia maailman nikkelistä ja 40 prosenttia katalysaattoreissa ja mikrosiruissa tarvittavasta palladiumista.

Presidentti Jeltsinin uudelleenvalintakampanjaa rahoittanut Potanin palkittiin ennen vuosituhannen vaihdetta varapääministerin pestillä. Hän on korkeimpaan asemaan noussut oligarkki, ja ainoita entisiä johtajia, joka on vielä hengissä Venäjällä.

Ukraina voitti propagandasodan

Ukrainan sodassa on perimmältään kyse Neuvostoliiton hajoamisprosessista. Leikola ennustaa, ettei Venäjän demokratiakehitys tule olemaan Serbiaa helpompi. Bosnia ja Hertsegovina sekä Serbia ovat jääneet kiehumaan omissa liemissään samalla kun entisen Jugoslavian raunioille syntyneet Kroatia, Pohjois-Makedonia, Montenegro ja Slovenia ovat tukeutuneet länteen ja Natoon. Samoin toimivat Baltian ja Itä-Euroopan valtiot pian Neuvostoliiton hajottua.

Venäjä on tehnyt Valko-Venäjästä vasallivaltion ja ylläpitänyt konfliktia harmaalle vyöhykkeelle jääneiden Moldovan ja Ukrainan alueella. Vallattujen alueiden liittämistä Venäjään pohjustetaan nukkehallituksilla.

Pari tuhatta vuotta Puolan, Saksan ja Venäjän himoitsemana ja hallitsemana sinnitellyt Ukraina sai nauttia itsenäisyydestä pari vuotta kauemmin kuin Suomi ennen kuin se joutui puolustautumaan ylivoimaista hyökkäystä vastaan.

Maailmalla ja etenkään Venäjällä ei uskottu televisiosarjasta oikeaksi presidentiksi nousseen Volodymyr Zelenskyin kykyihin. Mutta sotatilanteessa hänestä kasvoi nopeasti vapaan maailman johtaja. Tuotantoyhtiöstään esikuntansa kasannut presidentti osaa vaikuttaa videoilla ja kuvilla. Kiovassa pysynyt presidentti loi omiinsa taistelutahtoa ja muuhun maailmaan myötätuntoa ja auttamishalua. Sitkeä vastarinta ja laajeneva aseapu tekivät nopeasti selväksi, ettei kyse ole muutaman päivän operaatiosta, kuten Venäjällä uskottiin ja muualla maailmassa pelättiin.

Kaiken nähnyt konkaritoimittaja yrittää suhtautua Zelenskyin sankaritarinaan maltillisesti. Ukraina hyödyntää propagandaa hyökkääjääkin taitavammin. Apuna toimii laaja nettiaktiivien armeija, joka kerää dataa, tunnistaa ja varmentaa havaintoja, laatii tilannekarttoja ja -katsauksia sekä paljastaa Venäjän valheita. Kun Venäjä esittelee uuden yliääniohjuksen iskua asevarikkoon, kansalaisjournalistit osoittavat, että video esittää viikon takaista ohjusiskua kanalaan.

Venäjä ei tuhonnut Ukrainan kännykkäverkkoja, koska armeijan viestijärjestelmät tukeutuvat niihin. Niinpä myös sodankäynnissä on voitu hyödyntää luovasti nykyteknologiaa. Ensimmäisen sotakuukauden aikana 275 000 ukrainalaista ilmoitti eVorog-sovelluksen avulla havaintoja vihollisen liikkeistä ja kalustosta. Tehokas kansalaistiedustelu on täydentänyt lännen tarjoamaa tietoa.

Ukrainassa 20. verisin nykysota

Historian tunteva Markus Leikola välttää kansanmurhan kaltaisia vahvimpia termejä. Sellaiseen vähemmistökansojaan siirrellyt ja vainonnut Venäjä syyllistyi reilut 150 vuotta sitten Tšerkessiassa, jonka väestä selvisi reilut neljä prosenttia. Parhaillaan käynnissä on parikymmentä Venäjän hyökkäystä verisempää sotaa. Joskus tulevaisuudessa ehkä tiedetään, tappoivatko Azovstalin tehtaiden taistelut enemmän kuin sen saasteet.

Aiempien sotien lavastuksia tarpeeksi nähnyt toimittaja ei niele purematta kaikkia kuvia ja kertomuksia Venäjän tekemistä kauheuksista. Hän toivoo malttia venäläisvihaan. Myös patsaiden kaataminen ja katujen uudelleen nimeäminen on historian kumitusta.

Vaikkei se tee joukkoraiskauksia ja muita hirveyksiä hyväksyttävämmäksi, Leikola muistuttaa, että muun muassa saksalais- ja amerikkalaissotilaat ovat syyllistyneet edellissodissa samaan, ja perin harva tekijä tai johtaja on saatu niistä tilille.

Sodallakin on säännöt, joita Venäjä rikkoo räikeästi. Mutta ajatus reilusta sodankäynnistä on pohjimmiltaan absurdi ajatus. Tappaminen on kuitenkin sotaa, eikä politiikkaa, ja siksi on ymmärrettävää, että venäläiset halutaan eristää muun muassa urheilu- ja kulttuurielämästä.

Kalusto ja osaaminen kaukana paraatien mahdista

Rintaman molemmilta puolilta voi löytää samanlaisia juurisyitä sodalle. Itä-Ukrainan rapistuva ruostevyöhyke tarjosi otollista maaperää populisteille, jotka lietsoivat länsivastaisuutta. Venäjällä epätasa-arvo on vielä räikeämpää. Tykin ruuaksi ei marssiteta Moskovan tai Pietarin poikia, vaan syrjäseutujen vähemmistöjä, joille sotilasura tarjoaa keinon nousta köyhyydestä.

Toivo Venäjän paremmasta tulevaisuudesta on tavattu asettaa nuoreen internetsukupolveen, joka ei niele valtionjohdon propagandaa ja ideologiaa. Ukrainan sota kuitenkin osoittaa, että reilun 20 vuoden aikana johtaja on ehtinyt kasvattaa uskollisen Putin-jugendin.

Sodan suurin yllätys on ollut se, miten kurjassa kunnossa Venäjän asevoimatkin ovat. Rintamalla nähty kalusto ja osaaminen ovat kaukana paraateissa esitellystä mahdista. Vanhentuneen kaluston huoltoon ja modernisointiin varatut miljardit ovat kadonneet korruptioon. Eliittijoukot on siirretty hyökkäyksen kärjestä selustaan vahtimaan omia joukkoja Stalinin ajan politrukkien tapaan.

Paraati- ja virka-apuarmeija osaa perunannoston

”Sodan kulun ennustajat tekivät kolme keskeistä virhettä: Venäjän armeija yliarvioitiin, Ukrainan armeija aliarvioitiin, ja Venäjän poliittisiin tavoitteisiin ei kiinnitetty huomiota”, Markus Leikola aloittaa yhteenvedon sodan alkuvaiheesta.

Reilun kuukauden sotimisen jälkeen tehty kiteytys on kirjan helmi. Leikola vyöryttää sivukaupalla tylyä analyysiä epäonnisen sotaretken syistä.

Perinteinen sodankäynti ei kuulu Venäjän armeijan ydinosaamiseen, koska se on vain pinnallisesti uusittu neuvostoarmeija, jolla on kolme keskeistä tehtävää: vakauttaa satelliittivaltioita, voittaa ydinsota ja toimia maatalouden työvoimareservinä.

Ukrainan hyökkäyksen alkuperäisenä tarkoituksena oli tehdä nopea isku Kiovaan ja vaihtaa hallitus samaan tapaan kuin Budapestissä 1956, Prahassa 1968 ja Kabulissa 1979.

Tšekkoslovakian miehityksen tapaan koottiin suuret sotavoimat pitkiin harjoituksiin. Niiden todellinen tarkoitus salattiin joukoilta ja suurelta osalta päällystöäkin. Venäläiseen tapaan sotilaat tekivät kauppaa muonalla ja polttoaineella, koska luulivat lähtevänsä kotiin eikä sotaan.

Pikainen vallanvaihto alkoi tuhannella miehellä, jotka rahdattiin parilla sadalla kopterilla Hostomelin kentälle Kiovan tuntumaan. Eliittijoukkojen piti ottaa kenttä haltuun, jotta kuljetuskoneet voisivat rahdata paikalle panssareita ja 7 000 miestä, jotka ottaisivat haltuun presidentin palatsin, televisioasemat ja muut avainkohteet.

Ukrainalaiset olivat kuitenkin valmistautuneet hyökkäykseen. Erikoisjoukot juuttuivat taisteluun ja kuljetuskoneiden laskeutumisen esti ukrainalaisten kiitoradalle ajama traktori. Koneet joutuivat kääntymään, kun kiitoradat räjäytettiin käyttökelvottomiksi.

Presidentti Zelensky vietiin turvaan häntä jahdanneelta salamurhaosastolta. Seuraavana aamuna Kiovan kaduilta videoidulla puheella oli valtava merkitys taistelutahdolle ja lännen avustamishalulle.

Ydinsotaan suunniteltu kalusto ei tarjoa suojaa

Kun nopea vallanvaihto ei onnistunut, Venäjä käynnisti suunnitelma B:n. Kiova piiritettäisiin 70 000 miehen ja 7 000 ajoneuvon voimin, jotta Zelensky antaisi periksi.

Maailmalla seurattiin henkeä pidätellen satelliittikuvia valtavista kolonnista, jotka lähestyivät pääkaupunkia Dneper-joen molemmin puolin. Asiantuntijatkin ihmettelivät, eikö Ukraina pysty pysäyttämään kymmenien kilometrien saattuetta, joka alkoi jo saavuttaa esikaupunkeja.

”Mutta vain kolmenkymmenen sotilaan mönkijöillä liikkuva sissiosasto pysäytti ensimmäisenä yönä massiiviset saattueet kapeille teille. Se hyökkäsi pimeän turvin päästettyään venäläisajoneuvot niin pitkälle, että ne olivat jo polttoainetäydennyksiä vailla. Yönäkökiikareilla varustautuneet sissit vetäytyivät heti iskut tehtyään mönkijöillään takaisin metsän siimekseen”, Leikola kirjoittaa.

Venäläiset jämähtivät kylmissään ja peloissaan paikoilleen. Tunnin ajomatkan päähän edenneet tankkiautot eivät päässeet perille, kun ukrainalaiset tuhosivat sillat ja pakottivat huollon etsimään vaihtoehtoreittejä. Lisäksi hyödynnettiin luonnonoloja ja maastoa: valtavan padon avaaminen teki keväisestä mutamaasta kulkukelvottoman ja pakotti peltoihin juuttuvat panssarit teille.

Jokainen varusmieskoulutuksen saanut päivitteli venäläisten possujunamuodostelmaa, joka oli helppo kohde panssarintorjunnalle. Näytti siltä, etteivät venäläiset osanneet edes perustaitoja, kun ukrainalaiset räjäyttelivät ja kaappasivat kalustoa. Sotilaat eivät luottaneet kevyeen kuljetuskalustoon, joka on suunniteltu suojaamaan ydinsodan säteilyltä eikä perinteiseltä tulelta.

Kun huolto vihdoin pääsi perille, ukrainalaiset olivat ryhmittyneet parinkymmenen kilometrin päähän Kiovasta kaupunkisota-asemiin. B-suunnitelmankin epäonnistuttua joukot vetäytyivät ja voima keskitettiin Itä-Ukrainaan, joka on ollut jo kahdeksan vuotta epämääräisten rosvojoukkojen temmellyskenttää.

Leikolan kuvaus paraati- ja virka-apuarmeijasta kiteytyy maataloustöissä, jotka tarjoavat tilaisuuden välistävetoon ja lisätuloihin. Esimerkiksi vuoden 1991 vallankaappausyrityksessä armeija ei ehtinyt perunannostosta Moskovan kaduille.

Ukrainan sota on tekemässä Venäjästä Pohjois-Korean, joka yrittää pönkittää romahtanutta mahtiaan ydinaseilla pelottelemalla. Siinä se on onnistunut, sillä tuomiopäivän kellon viisari on nytkähtänyt kohti keskiyötä. Asiantuntijoiden mielestä aikaeroa maailmanloppuun ei enää mitata minuuteissa, vaan se on sadan sekunnin päässä. Ydinaseiden lisäksi siihen vaikuttaa ilmastonmuutos ja hallitusten levittämä disinformaatio.

Ajankohtainen ja aikaa kestävä tietokirja

Muun muassa valtion tiedonjulkistamispalkinnon ja Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon pokannut toimittaja tekee jonkinlaisen ennätyksen julkaisemalla muutamassa kuukaudessa perusteellisen sota-analyysin. Aikataulun mahdollistaa Leikolan tietämys, mutta myös kyky ja uskallus sanoa. Kiire näkyy korkeintaan muutamin paikoin koukeroisessa kielessä. Hieman hankalia lauseita pitää pureskella kuin Putinin propagandaa.

Rintamatapahtumat ovat kirjoitusurakan jälkeen hieman eläneet, mutta sodan taustat ja seuraukset eivät. Siksi oivaltavia ja opettavaisia nostoja historiasta, diplomatiasta, kulttuurista, taloudesta ja viestinnästä tullaan lukemaan myös tämän syksyn jälkeen.

Kirjasta käynnistettiin Mesenaatti-kampanja, jonka minimitavoite saavutettiin alle kahdessa päivässä. Kuukaudessa kokoon saatiin reilut 13 000 euroa. Tuotosta puolet lahjoitetaan SPR:n kautta Ukrainaan.

Tommi Liljedahl

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua