Kirja-arvostelu: Tamperelaiskirjailijan alkuvuodesta ilmestynyt nuortenromaani Auringon pimeä puoli kertoo aikuiseksi kasvamisesta ja vastuun ottamisesta.

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli (WSOY, 2019)

Tamperelaisen Marisha Rasi-Koskisen romaani Auringon pimeä puoli ilmestyi jo alkuvuonna, mutta itse pääsin tarttumaan kirjaan vasta syksyn pimenevinä iltoina. Ja syksyisiin iltoihin kirja oikeastaan sopiikin, sillä Auringon pimeä puoli on tummasävyinen, pohdiskeleva ja ajatuksia herättävä romaani.

Markkinointiteksteissä Auringon pimeä puoli -romaanin kerrotaan olevan ”nuortenkirja”, mutta ei anneta sen häiritä. Muualla maailmassa nuorten aikuisten kirjoja lukevat erityisesti aikuiset, joten se lienee sallittua meilläkin.

Auringon pimeä puoli on kuvitteelliseen Kaivoksen kaupunkiin sijoittuva dystopiakertomus. Päähenkilö, minäkertoja, on kuusitoistavuotias Emilia. Hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi autoritäärisesti hallitussa Voiton Kaivoksessa, missä Johtajan valitsemat Valitut ovat parempaa väkeä, etuoikeutettuja. Emilia asuu yhdessä isoisänsä kanssa, eikä tiedä omasta menneisyydestään paljoakaan. Hänellä on isoisänsä lisäksi vain muutamia ystäviä, samanikäinen poika, Mitek, ja kummitäti Miima.

Kytkös menneisyyteen kuitenkin avautuu, kun Emilia löytää hylätystä talosta piirroksen – itsestään. Yhdessä Mitekin kanssa Emilia lähtee yrittämään Kaivoksen kaupungista pois, vanhan hylätyn kaivoksen kautta. Ja tästä matka alkaa.

* *

Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli on tieteiskirjallisuutta – tai ”spekulatiivista fiktiota”, niin kuin jotkut haluavat tätä kirjallisuuden lajia kutsua. Samalla se on nuortenkirja, sillä tieteistarinat, joiden päähenkilöt ovat nuoria ja joiden tarinassa on jossakin määrin seikkailullisia elementtejä, ovat kustantamoiden luokitteluissa automaattisesti nuortenkirjojen laarissa.

Vielä tarkemmin määriteltynä Auringon pimeä puoli on aikamatkakertomus, mutta ei siinä mielessä aikamatkakertomus, joka ensimmäisenä tulee mieleen, kun sanotaan sana ”aikamatkakertomus”. Rasi-Koskisen kirjassa ei lennellä aika-avaruuksissa puhelinkopeilla eikä millään muillakaan ihmevempaimilla, vaan aikamatka on toteutettu eräänlaisena ”onnettomuutena” – ja tämä onkin kirjalliseen kerrontaan sopivampi, kiehtovampi ratkaisu.

Maailmanlaajuisessa mittakaavassa Auringon pimeä puoli on myös sukua amerikkalaisille nuorten dystopiatarinoille, joista tunnetuin on Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogia (2008–2010). Englantilaisella kielialueella teineille suunnattu young adult -fiktio (ya) tai nuorille aikuisille tarkoitettu new adult -fiktio (na) ovat käsitteitä, ja niiden ympärillä pyörii oma fanikulttuurinsa.

Rasi-Koskinen tuntuu Auringon pimeä puoli -kirjassaan kuitenkin pyrkivän korkeammalle kuin mihin tavanomainen nuorten aikuisten kirjallisuus yleensä yltää. Auringon pimeä puoli -romaanissa tasapainoillaan viihteellisen kerronnan ja kunnianhimoisemman kirjallisen ilmaisun välimaastossa. Kirjaan on rakennettu mysteeri, siinä on aikamatka ja moniakin tieteistarinoista tuttuja konventioita, mutta toisaalta Rasi-Koskinen tavoittelee kertomukseensa vakavampia sävyjä: aikuiseksi kasvaminen, vastuun kantaminen ja tärkeisiin, ainutkertaisiin hetkiin tarttuminen ovat kirjan tärkeitä teemoja. Kirjan päähenkilö etsii omaa menneisyyttään, rakentaa omaa minuuttaan.

* *

Romaanin alku, ensimmäiset luvut ennen aikasiirtymää, on kirjan heikoin osuus. Tarina ei heti tempaise mukaansa, vaan alkuun on ladattu informaatiota ja taustoitusta, joka vaikuttaa pakotetulta. Saattaa jopa olla, että alkuluvut on kirjoitettu jälkikäteen, kun muu teksti on ollut jo pitkällä – siltä ne ainakin vaikuttavat. Kirjoittajan inspiraation aistii parhaiten vasta romaanin loppupuolella.

Mutta jos lukija selvittää kirjan alkuluvut, tarina kyllä kaappaa myöhemmin mukaansa. Vaikka lopun toiminnallinen ratkaisu tuntuu liiankin tutulta, kirja onnistuu myös yllättämään. Jopa niin, että kirjan alku tekee mieli lukea uudelleen, kun kirjan on saanut loppuun. Tämä jos mikä on todellista aikamatkailua!

Kirjassa kaikki tapahtumat nähdään päähenkilön, minäkertojan kautta. Se on ehkä ainoa mahdollinen ratkaisu, kun ajattelee yllä mainitsemieni teemojen käsittelyä. Toisaalta minäkertojaan ja hänen tuntemuksiinsa keskittyminen on jättänyt muut henkilökuvat ohuiksi. Varsinkin romaanin nuoret miehet, Mitek, Kristian ja Joel, ovat kaikki jollakin tapaa toistensa kaltaisia.

Tyylillisesti parhaimmillaan Rasi-Koskinen on kuvatessaan tapahtumia, jotka vaikuttavat unenkaltaisilta, epätodellisilta. Tämän tyyppistä kerrontaa kirjaan olisi toivonut enemmänkin.

Varsinaista aikamatkailua kirjassa ei – onneksi – juurta jaksaen lähdetä pohtimaan tai tieteellisesti setvimään, sillä ajassa siirtyminen on vain väline tärkeämmälle pohdiskelulle. Kirjan tarinassa nousee esiin, kuinka merkityksellisiä yksittäiset, lyhyet hetket ihmisen historiassa ovat, miten pienetkin ratkaisumme vaikuttavat monien elämään. Ja kirja myös näyttää, kuinka vähissä ovatkaan onnen hetket – niihin pitää uskaltaa tarttua.

* *

Teemoiltaan ja tunnelmiltaan Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli on tavanomaista vaativampi nuorten romaani, eikä sitä ole aivan nuorille tarkoitettukaan. Siinä mielessä kirja todellakin sopii ennemmin new adult -lukijoille, noin 20–30-vuotiaille nuorille aikuisille.

Eri asia sitten, kannattaako näin pienellä kielialueella ryhtyä lukijoita segmentoimaan iän perusteella. Liian jyrkillä rajanvedoilla kotimaiset kustantamot vain sahaavat omaa oksaansa. Tieteiskertomusten lukijakuntaa voisi kyllä löytyä meistä keski-ikäisistäkin, sillä olemmehan jo vuosikymmeniä marinoituneet tieteiselokuvien ja -sarjojen maailmoissa. Sen sijaan sopivasti viihteellisiä, mutta aiheeltaan kiinnostavia tieteistarinoita joudumme etsimään – no, sieltä nuortenkirjojen laarista.

Kaarina Lehtisalo