KIRJAT | Tutkijan ja toimittajan parityöskentely on hyvä konsepti tietokirjan tekemisessä. Se näkyy harvinaisen hyvin Antti Malisen ja Tuomo Tammisen tapauksessa.
”Vaikka Leikitäänkö-kirjassa päähuomio on lapsissa ja heidän suhteissaan, se kertoo samalla laajemmin suomalaisen yhteiskunnan ja hyvinvointivaltion historiasta.”
ARVOSTELU
Antti Malinen & Tuomo Tamminen: Leikitäänkö – Lasten kaverisuhteet 1900-luvun Suomessa
- Gaudeamus, 2022.
- 496 sivua.
Lapsuutta, varhaisnuoruutta ja niiden aikana kertynyttä kokemusta on tutkittu liian vähän. Tai ehkä tutkitun tiedon puute kohdistuu ihmisten varhaisiän sosiaalisiin suhteisiin.
Siis kaverisuhteisiin mukaan lukien erilaisten porukoiden, ryhmien ja jengien muotoutuminen.
Sitä kyllä jaksetaan kauhistella, miten nuoriso milloinkin on pilalla ja mitä kauheaa kakarat tekevät, kun niille ei pidetä kunnolla kuria koulussa ja kotona. Olen jo aistivinani, miten tulevien eduskuntavaalien yhdeksi oleelliseksi keskusteluaiheeksi nousee jengiväkivalta. Ruotsidemokraattien menestys naapurimaassa takaa sen, että perussuomalaiset ottavat aiheen vaaliaseekseen Pohjanlahden tällä puolen.
Perussuomalaiset tekevät asiasta maahanmuuttokysymyksen. Sillä tavalla on sujuvaa ohittaa historia. Niin sanotun perus-Suomenkin historia on täynnä väkivaltaa. Sitä on saatu aikaan ihan kotoperäisin konstein, ilman muunmaalaisia ja -värisiä uussuomalaisia.
Viriävä jengikeskustelu on yksi hyvä syy lukea tutkija Antti Malisen ja toimittaja Tuomo Tammisen tänä vuonna ilmestynyt tietokirja Leikitäänkö – Lasten kaverisuhteet 1900-luvun Suomessa (Gaudeamus, 2022).
Se ei ole millään muotoa ainoa syy. Mutta kun tänä päivänä keskusteluun tuntuu mahtuvan vain yksi asia kerrallaan ja vähintään joka viikko tarvitaan uusi kauhistelukohde, niin perustellaanpa tämän kirjan tarpeellisuus sitten kysymyksellä alaikäisten väkivallasta.
Malisen ja Tammisen teokselle saattaa vielä napsahtaa palkintoja. Ainakin se poimittiin parinsadan kirjan joukosta ehdolle Kanava-tietokirjapalkinnon saajaksi. Palkintoraadissa olleet professori Pauliina Raento ja toimittaja Heikki Vento perustelivat ehdokkuutta näin:
”Vaikka Antti Malisen ja Tuomo Tammisen kirjassa päähuomio on lapsissa ja heidän suhteissaan, se kertoo samalla laajemmin suomalaisen yhteiskunnan ja hyvinvointivaltion historiasta. Kirjoittajat piirtävät monipuolisten lähteidensä avulla vaikuttavan kuvan muun muassa siitä, minkälaisista lähtökohdista koulua on eri aikoina kehitetty ja millaiset kasvatusperiaatteet kulloinkin ovat olleet pinnalla. Lapsiperspektiivi tuo uusia kiinnostavia näkökulmia myös esimerkiksi lääketieteen ja teknologian kehitykseen. Historialliset valokuvat ja napakat tietolaatikot täydentävät onnistuneesti kokonaisuutta.”
* *
Luettuani kirjan voin täysin yhtyä tuohon määrittelyyn. Ainoa ihmettelynaiheeni oli, miksi teokseen oli haastattelemalla kyselty lapsuuskokemuksia pääosin julkisuuden henkilöiltä, kuten Tarja Haloselta, Gustav Hägglundilta ja Kaari Utriolta. Mutta ehkä sekin liittyy aikamme medialogiikkaan. Kirja tarvitsee julkisuutta, ja sitä saa helpoiten sillä, että kirjasta voidaan irrottaa iltapäivälehteen otsikko tunnetun taiteilijan kokemasta pahoinpitelystä.
Pysäyttävimmät episodit löytyvätkin niin sanottujen tavisten muisteloista. Hyvä esimerkki on Orivedellä vuonna 1913 syntyneen Tarmo Rahkosen kertomus siitä, miten paikkakunnalla 1920-luvun puolitienoilla uskottiin tosissaan maailmanlopun tuloon tietyllä päivämäärällä.
Se sai lapset kauhun valtaan. Nyt, noin sata vuotta myöhemmin ja päälle vyöryvien kauhuskenaarioiden keskellä meidän olisi syytä tosissaan välttää samojen erheiden toistamista.
Kuolema oli 1900-luvun alkupuolella läsnä lasten ja nuorten elämässä konkreettisesti. Malisen ja Tammisen kirjassa se tulee esiin etenkin valokuvasta, jossa pienen ruumisarkun pohjalla makaa vauvaikäinen vainaja. Noista päivistä lapsikuolleisuus on leikkautunut murto-osaan ja elinaikaodotteemme likimain kaksikertaistunut. Mutta kaiken edistymisen keskelläkin monet varhaisiän piirteet ovat säilyneet. Samoja leikkejäkin leikitään, vaikka käpyjen ja palikoiden tilalle ovat tulleet pelikoneet ja älykännykät.
* *
Yksi, mikä näyttää säilyneen kautta vuosien on se, että lapset sekä imevät vaikutteita aikuisilta että luovat maailmaansa itse. He ovat myös hämmästyttävän tarkkoja eriarvoisuuden aistijoita ja mittareita.
Ehkä suurin tutkimisen vaikeus lasten sosiaalisissa suhteissa onkin se, että lapsille itselleen esimerkiksi ryhmien sisäisen arvojärjestyksen logiikka on selviö, mutta aikuiset eivät tavoita lapsen maailmaa eivätkä pääse jälkeläistensä pään sisään niin, että ymmärtäisivät asioita heidän näkökulmastaan.
Mutta aina pitää yrittää, sillä lapsemme ja lapsenlapsemme ovat merkityksellisintä mitä meillä on.
Matti Mörttinen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
”Ihanan maksimaalinen” – Harri Henttisestä kasvoi Vesilahden kirkkoherra ja nyt jo puolen Suomen tuntema KirkkoHarri
KIRJAT | Miia Siistonen näyttää, miten julkkiselämäkerta kirjoitetaan oikein: vetävästi, humoristisesti, kohdetta silottelematta mutta häntä kunnioittaen ja avaten ajattelun rajoja.
Niilo Teerijoki muistelee kansakoulunopettajan uraansa Aunuksen Karjalassa – arviossa Uskon ja toivon aikoja
KIRJAT | Kotiseutuneuvoksen puolen vuosisadan takaisissa käsikirjoituksissa kuvataan kolmea kouluvuotta Itä-Karjalan kylissä loppusyksystä 1941 kesään 1944.
Sotiminen Israelissa vaikuttaa siltä kuin sen pitäisi kuulua päivittäiseen uutisannokseen – arviossa Hannu Juusolan Israelin historia
KIRJAT | Maailmanyhteisö on neuvoton, kun ne, joilla on aseita ja voimaa takanaan, tekevät mitä lystäävät. Siksi Hannu Juusolan tuntevat kaikki ajankohtaislähetyksiä seuraavat tv-katsojat.
Taku Hoon elämä oli isän käsissä, ja se meni pala palalta rikki – arviossa Kenelle kertoisin
KIRJAT | Pieni ja vaatimaton runokirja avaa lapsen kokemusmaailmaa perheessä, jossa kasvamisen keskiössä on mielenterveyspotilas, oma isä.
