”Linan kirjeet olivat Helenelle kuin taivaan lahjoja” – arviossa Mari Tossavaisen Schjerfbeck-teos Ella

Mari Tossavainen. Kuvat: Heikki Löflund / Otava

Perinteisten kirjeiden kirjoittamisen kulttuuri näyttäisi olevan katoamassa.

Nyt viestitään sähköpostitse, tekstiviestein ja erityisesti sosiaalisen median eri kanavia hyödyntäen. Samalla uudet kirjoittamisen foorumit ja kanavat muokkaavat kirjoittamisen tapaa ja tavoitteita. Olemme siirtyneet lyhytviestien ja huudahdusten maailmaan, pikaisten tervehdysten, ärhäkkään ääneen ajattelun ja mielibidémyllytyksen markkinoille.

Kirjekulttuurin hiipumista surevat ainakin kaltaiseni pitkää ja punnittua perinteistä tekstiä ja sen tuottamista arvostavat vanhat sarvikuonot kuin kaiketi myös historian- ja kulttuurintutkijat.

Paperille ja miksei joillekin muillekin kauan säilyttäville pinnoille kirjoitettujen kirjeiden mukana häviää yksi oleellinen lähdemateriaalikategoria. Kauppa ja politiikka jättävät jälkeensä monenkaltaisia dokumentteja, mutta aikansa ihmisten henkilökohtaisista suhteista, tunteista ja kokemuksista ne eivät kovin elävästi tai läheskään tyhjentävästi kerro. Eikä niiden kaiketi kuulukaan kertoa. Henkilökohtaiset kirjeet sen sijaan päästävät lähemmäksi laatijansa arvostuksia, toiveita ja murheita; päästävät iholle asti.

Sata vuotta sitten kirjeitä vielä kirjoitettiin, ja sitä hyödyntää Mari Tossavainen taidemaalari Helene Schjerfbeckistä kertovassa teoksessaan Ella (Otava, 2022). Itse asiassa Tossavainen ja kustantajansa suorastaan oikeuttavat – taas yhden, voisi kai oikeutetusti sanoa – uuden Schjerfbeck-teoksen kirjoittamisen tuoreella kirjelöydöllä, joka valaisee taiteilijan tärkeää suhdetta lapsuutensa kotiopettajattareen. Oleelliseksi uutuudeksi osoittautuu nimenomaan tieto opettajattaren eli Lina Ingmanin pitkään jatkuneesta roolista ikääntyvän ja erakoituvan Schjerfbeckin rohkaisijana ja henkisenä tukijana.

Ella – yksi Schjerfbeckin lapsuuden ja nuoruuden lempi- ja hellyttelynimistä – on paljon informaatiota sisältävä tiivis tutkimusraportti. Siinä on esimerkiksi 53-sivuinen, pienellä fonttikoolla tallennettu loppuviitteistö ja kattavat lähde- ja kirjallisuusluettelot, vaikka koko teoskin on ”vain” 228-sivuinen. Tossavaisen leipäteksti on kuitenkin selkeää ja maallikollekin avautuvaa sekä paikoitellen jopa tarinallista. Toistoa tekstissä kyllä on, mutta monin paikoin se on perusteltua ja sopii varmasti lukijalle, jolle Ella on se ensimmäinen Schjerfbeck-kirja.

Viitteiden iso määrä perustuu siihen, että kirjailija todella nojaa vahvasti käsiinsä saamaansa kirjeaarteeseen. Ja kun Schjerfbeck kirjoitti ruotsiksi, on ollut paikallaan tarjota lukijalle suoran suomennoksen tai suomenkielisen tulkinnan lisäksi alkuperäisteksti. Oletan kirjoittajan lainausten suomentajaksi, mutta en löytänyt sille kirjasta vahvistusta. Pidettäneenkö molempien kotimaisten hallintaa ja niiden välistä sujuvaa liikennöintikykyä sitten niin itsestäänselvänä alan piireissä?

* *

Tossavaisen kirjaa voi suositella niille, jotka haluavat lukea Schjerfbeckistä vielä hieman lisää. Epäilemättä Lina Ingman ja hänen paikkansa taiteilijan elämässä tulevat nyt paremmin esille kuin muissa Schjerfbeck-teoksissa. Mutta kyllä uusi Tossavainen sopii myös vasta-alkajille ja toimii taiteilijan koko elämänkertana. Lapsuudesta aloitetaan ja hautajaisiin päädytään, ja matkalla puhutaan Ingmanin ohella myös muista Schjerfbeckille tärkeistä persoonista, kuten Maria Wiikistä, Ada Thilénistä ja Helena Westermarckista, joiden kanssa hän muodosti kuuluisan ”maalarisiskojen” tuttava- ja taiteilijapiirin.

Itseäni viehättää Tossavaisen yhteiskunnallinen ympäristökuvaus. Harhautumatta kauaksi päähenkilöstään hän maalaa koko ajan näkyville myös niitä sosiaalisia rakenteita ja tapoja, joiden otteessa naistaiteilijan oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa työtään tehtävä. Schjerfbeck esimerkiksi kohtasi ennakkoluuloisuutta ja epäilyä erityisesti juuri naiseutensa, jos kohta myös moderniutensa, vuoksi. Mutta tietysti mitalilla on toinenkin puoli: moni naistaiteilija kiersi Schjerfbeckin tavoin heti uransa alkupuolella senaikaisia eurooppalaisen taiteen hotspotteja – erityisesti Pariisissa ja muualla Ranskassa – eikä mokoma todellakaan ollut tuolloin keskimääräisen suomalaisnaisen ulottuvilla, eikä välttämättä edes haaveissa.

Mutta oli se uran kannalta välttämätöntä, turhaa luksusta tai sitten vain aikamoista sinnittelyä kylmässä ja vetoisessa vuokrakämpässä Pariisin kattojen yllä, Schjerfbeck ehdottomasti viihtyi Seinen rannoilla ja halusi sinne palatakin. Tuntuu kuin noiden aikojen uusi suuntaus, impressionismi, näkyisi ainakin taiteilijan kirjeissä vielä myöhemminkin (kirje Hanna Appelbergille 24.1.1919):

”…hvar och en sköter sitt arbete och nöje i fred där. Därför trivs man så bra, man känner sig så fri… det är lättare måla där. Skulle jag ännu en gång komma dit så skulle jag bara leva som en enstöring, jag orkar icke annat, och i min atelier skulle jag måla och så litet gå ut och se människor röras, leva. Där kan man leva som en enstöring.”

Enstöring, erakko; sitäkin Schjerfbeck ehti enemmän ja vähemmän elämänsä aikana olla. Ehkä siinä piilee myös yksi syy kirjeiden kirjoittamiselle, aikana jolloin sähköiset tiedotusvälineet alkoivat vasta vähitellen yleistyä ja kehittyä kohti nykypäivän asemaansa (häiritsevän) vahvoina arkemme rakenteistajina. Schjerfbeckillä kuitenkin oli keille kirjoittaa: ystäviä ja kollegoita, sukulaisia, tukijoita ja taidekauppiaita, erityisesti Gösta Stenman, joka lopulta houkutteli jo vanhaksi ehtineen taiteilijan Ruotsiin pois sodan ja kurjuuden alta.

Ja Ruotsiin, Saltsjöbadenin kylpylähotelliin, Schjerfbeckin taiteilijatie ja elämä myös päättyivät talvella 1946.

* *

Mikäli haluaa suoraa näkymää alkuperäisteksteihin eli Schjerfbeckin kokonaisiin kirjeisiin, löytyy niitäkin kirjojen kansien väliin painettuna. Yksi tasokas opus on Lena Holgerin Och jag målar ändå (Svenska litteratursällskapet i Finland, 2011), joka sisältää Schjerfbeckin kirjeitä Maria Wiikille vuosilta 1907–1928.

Itse olen lukenut paljon enemmän kirjailijoiden kuin maalareiden kirjeenvaihtoa. Kirjailijat kun – osaavat kirjoittaa! Tirkistelyäni olen oikeuttanut sillä, että taitava kirje on ajoittain saanut minut palaamaan myös kirjetarkasteluni alla olleen kirjailijan varsinaiseen tuotantoon.

Ihan itsestään selvää lukemisen oikeutusta minulla ei silti mielestäni ole. Schjerfbeckistäkin tiedetään, että hän piti kirjeitä hyvin henkilökohtaisina ja ilmeisesti poltti monet saamansa kirjeet, koska niiden sisältö kuului hänen mielestään vain vastaanottajan silmille. Luultavasti hän myös toivoi asiassa vastavuoroisuutta ainakin joissakin tilanteissa. Melkoinen määrä hänen kirjeenvaihdostaan on kuitenkin säilynyt.

Helene Schjerfbeck eli monessa mielessä varsin stereotyyppisen taiteilijaelämän. Kohtasi vähättelyä, yksinäisyyttä ja taloudellisia vaikeuksia, jossain määrin ehkä jopa koki vilua ja nälkääkin, mutta katsoi lopulta eläneensä onnellista elämää ja juuri taiteilijuutensa vuoksi.

”Vet Lina att mitt liv varit lyckligt”, hän kirjoitti Lina Ingmannille vuonna 1930. Ja vielä aivan elämänsä loppupuolella hänen lapsuudenystävänsä Elin Elmgrén sai viestin, jonka mukaan ”…jag känner lyckan än”.

Kari Heino

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua