Levottomat pilvet on romaani eroista ja suruista tunteet kaupallistavana aikana

Kuva: Nicklas Mäkelä / Otava

Kritiikki on taiteen uutinen!

Kritiikki näkyy! tuo kritiikin lähelle. Suomen arvostelijain liiton ja Koneen säätiön kolmivuotinen hanke tukee paikallismedioita kritiikin julkaisemisessa. Tämä arvostelu julkaistaan myös osoitteessa kritiikkinakyy.fi.

* *

Romaani alkaa mitä suomalaisimmalla tavalla, mökillä tapahtuvalla halonhakkuulla. Tuulia iskee pölkkyä kahtia ja sitten puolikkaat uudelleen halki. Avioerosta on tullut todellisuutta, ja lukija huomaa, että Tuulia ei vain pura stressiään, vaan kyse on symboliikasta.

Tuulian mielessä ehjä yksikkö, hänen parisuhteensa, on mennyt pölkyn tavoin kahtia. Mutta kahtia ei ole mennyt vain suhde. Kuten halko puolitaan vielä klapeiksi, myös Tuulia on mennyt halki.

Erilaisia parisuhde-, ero- ja kriisiromaaneita ja niiden päähenkilöitä on pilvin pimein suomalaisessakin kirjallisuudessa, mutta Ylellä luontoaiheisia radio-ohjelmia toimittava Tuulia on poikkeuksellisen säälittävä tapaus. Hän eristäytyy ja hänellä on hankaluuksia asettua muiden asemaan. Hän häpeää eroaan ja piilottelee sitä läheisiltään. Erokokemus kaikkine arjen haasteineen on kärsittävä yksin.

Tuulia on itseensä käpertynyt, kuvailee tapahtunutta ja omaa itseään pinnallisesti ja etäältä. Tarina seuraa, kuinka keski-ikäinen nainen oppii selviytymään jälleen yksin, hankkii vaikeuksien jälkeen asunnon, jakaa exänsä kanssa lusikat ja vuodevaatteet ja sekoaa matkalla ehkä hiukan.

Entisen kumppanin lisäksi vain yksi tuntee Tuulian salaisuuden, tai siltä hänestä ainakin tuntuu: tietoverkko. Romaanin nimi Levottomat pilvet (Otava, 2023) ei viittaa taivaalla liukuviin cumuluksiin, vaan ennen kaikkea siihen, mitä kerromme itsestämme pilvipalveluille, hakukoneille ja sosiaaliselle medialle eli algoritmeja hyödyntäville suuryrityksille.

Teoksessa verrataan internetissä hövelisti jaettua tietoa maan alla leviävään ja jatkuvasti keskenään kommunikoivaan sienirihmastoon.

Tuulian hauras psyyke saa keskustelukumppanin keskenään viestivistä ja itsepäisistä elektronisista vempeleistä, ennen kaikkea puhelimesta, joka valvoo hänen jokaista liikettään ja on siksi, ironista kyllä, parempi huolehtimaan Tuuliasta kuin hän itse, vaikka samalla hyväksikäyttää hänen tunteitaan. Tässä mielessä teos on hyvin hyvin ohuesti scifistinen. Tietoverkko estää Tuuliaa häiriköimästä eksäänsä, rekisteröi hänet treffisovellukseen ja varaa pyytämättä kylpylälomia.

“Palaan autoon. En osaa lähteä liikkeelle, olen niin pettynyt. Tunnen olevani lähempänä sinua, kun olen lähellä kotiasi.

– Missä ihmeessä olet? kuiskaan ja kiinnitän turvavyön.

– Valitettavasti en voi kertoa, puhelin vastaa.

Ei, ei taas tätä! Puhelinkin ilkkuu.

– Tarkoitin Teppoa.

– Valitettavasti en voi kertoa, puhelin vastaa.

– Mutta tiedät?

– Tietenkin tiedän.

– Mikset voi kertoa?

– Se rikkoisi yksityisyydensuojaa.

Painan pään rattia vasten. Torvi pärähtää soimaan, sauvakävelijä kääntyy katsomaan. Lyön kojelautaa, hätävilkut pärähtävät päälle. Sauvakävelijä kurkistaa sisään, koputtaa ikkunaan ja huutaa, onko kaikki hyvin. Nyökkään ja näytän peukkua, sammutan hätävilkut. Käynnistän moottorin, radio aukeaa. Kuuluu hengitystä.”

* *

Toinen tarinan näkökulmahenkilö on romaanin puolivälissä esiteltävä Aarni. Aarni on nuori Turun ylioppilaskylässä asuva uraohjus, jonka äiti Marja on ollut merkittävä koijärveläinen vihreä poliitikko ja luonnonsuojelija. Marja on myös alkoholisti, mistä poika tuntee suunnatonta katkeruutta, joka työntyy pintaan erityisesti äidin kuoltua.

Nuorukainen on tunteitaan peittelevä kiukuttelija, joka markkinoi työkseen ohjelmistoja, jotka käyvät suoraan kiinni Tuulian kaltaisten ihmisten epävarmuuksiin. Monen somejätin johtajan tapaan Aarni on taitava hyödyntämään muiden ihmisten heikkouksia. Itse hän jättää älylaitteiden ja sosiaalisen median käytön vähälle, koska tietää, mitä niille luovutetuilla tiedoilla tehdään.

Kumpikin, niin Tuulian kuin Aarnin kertomus, on minämuotoista puhuttelua poissaolevalle “sinulle”. Tuulia kertoo tarinaansa exälleen Tepolle, Aarni äidilleen. Kertomukset ovat peilikuvia toisistaan. Tuulia tuntee surua, koska ei osaa luopua, Aarni tuntee surua, koska luopui liian aikaisin.

Äidin kuolintapauksen jälkeen Aarnin asuntoon tulvii mystisesti parvi perhosia sekä joukko naakkoja ja kurki, jotka jäävät asumaan. Lintujen kosima- ja pesimäpuuhat viestivät Aarnille, miten tämän tulisi elämäänsä jatkaa, jotta siitä tulisi onnellisempi. Lintujen läsnäolo tekee romaanista hyvin hyvin hyvin ohuesti fantastisen. Luonnollisia selityksiä tietysti tarjotaan, mutta agnostisesti tarina sallii tulkintamahdollisuuden, että luonnon ja teknologian viestit ovat maagista realismia ja selittämätöntä alkuperää. Samalla ne asetetaan vastinpareiksi, yhtä suunnattomiksi yhden ihmisen käsittää ja käsitellä.

Komiikkaa luo Aarnin ja Tuulian yllättävän rento suhtautuminen niin tekoälyn kuin luonnon osoittamaan suunnitelmallisuuteen. Samalla teos tuntuu tahattomasti ottavan lehtiotsikoista tutun lievästi antroposentrisen näkökulman, jossa luonto on arvokasta siksi, että sillä on ihmistä tervehdyttävä vaikutus.

* *

Laura Mannisen romaani etenee lyhyin ja toteavin luvuin. Tuulian kertojaminä puhuu välillä mitä sattuu, Aarnin puolisko on tiukemmin muotoiltu. Vaikka luvut ovat hyvin lyhyitä, teksti tuntuu Tuulian osiossa kokonaisuuden kannalta tarpeettomasti lihotetulta. Aarnin tullessa ääneen kerronta jämäköityy ja virtaviivaistuu, eikä siksi, että heidän kertojaäänensä olisivat kovin erilaiset. Kyse on lukuromaanin rakenteesta: jouhevasti etenevässä proosatekstissä ei ole enää yhtä paljon tilaa rakentaa tunnelmaa vaan on kuljetettava juonta.

Vaikka Aarni on toinen päähenkilö, hän tuntuu enemmän tarinalliselta vipuvarrelta Tuulian kertomuksessa, erityisesti koska romaani palaa muutaman viimeisen luvun ajaksi Tuulian näkökulmaan ja vie hänen tarinansa tyydyttävään loppuun Aarnin jäädessä sivumaininnaksi. Ratkaisu kertoo kansi-designin lailla, millaiseksi teoksen mahdollinen lukija kuvitellaan: Tuulian näköiseksi ja oloiseksi.

Koska sisäisessä dialogissa ei tapahdu loputtoman paljon, Tuulia tekee havaintoja arkisista asioista kuten ostoslistoista, jalkapallo-ottelun kulusta ja naapureidensa riitelystä. Joskus nämä huomiot ovat olennaisia symbolisessa mielessä, joskus vain pyrkivät tuomaan arkea lähestyttävämmäksi tai jaksottavat tarinaa. Paikoin huomiot ovat lohduttoman arkipäiväisiä ja kliseisiäkin. Aarnin kertomuksessa taas on suhteellisesti enemmän työkuvauksia hänen kohdatessaan erilaisia asiakkaita, jotka juonelle kovin sopivasti lihottavat teemaa Aarnin kokemasta sisäisestä kamppailusta.

Tuulian ja Aarnin kokemat tunteiden tuskat ovat tyypillisiä ja tunnistettavia. Kuka pitää sitä etuna, pitäköön, henkilökohtaisesti toivon tarkkanäköisyyteen kykeneviltä ja kaunokirjallisesti ajattelevilta päähenkilöiltä reilumpaa irrottelua.

Päähenkilöt tietysti kohtaavat viimein, välittäjänä suomalaisen keskiluokan oma taikahahmo, lempeäsydäminen duunarimies, ja Dansukkerillekin liian siirappisessa lopussa tarinan ympärille sidotaan kaunis rusetti. Edellä kerrottu ei ole spoileri, koska se kuuluu voimaannuttavan kirjallisuuden tyylirekisteriin; yllätykset tulevat siitä, miten kaikki lopulta tapahtuu.

Joka tapauksessa käteen jää litania, jota ei voisi sen suoremmin sanoa kuin kirjoittamalla sen listaksi teoksen loppuun: liika teknologiaan koukuttuminen on pahasta, luonto tekee hyvää, ihmisten tulisi olla avoimia toisilleen, pariskuntien on kommunikoitava keskenään, joskus elämä menee miten menee, aina emme osaa sanoa rakkaille oikeita sanoja ja liuta muita opetuksia, jotka olisivat saaneet Gustave Flaubertin pään räjähtämään.

Teoksen ainoa todella (mahdollisesti tahattoman) ironinen aspekti on se, että siinä kuvattu teknologia on niin kaukaa viisas, että se omalta osaltaan tuo kertomuksen päähenkilöt yhteen ja korjaa armeliaana jumalana heidän henkiset ongelmansa saaden heidät oivaltamaan teknologiariippuvuuden ikävät puolet. Mitä siitä pitäisi ajatella?

Manninen hallitsee hyvin alluusioiden käytön ja osaa sijoittaa tekstiinsä detaljeja, jotka saavat lukijan tuntemaan itsensä päähenkilöitä selvänäköisemmäksi. Levottomat pilvet onkin sitä proosaa, johon suuret kustantamot nojaavat aikana, jolloin edes lukevat ihmiset eivät jaksa enää lukea ja kirjallisuus on vain viihdemuoto muiden joukossa: symboleista ja rivien välisistä vihjauksista huolimatta teksti on kevyttä, kevytsurullista, kevythumoristista, kevyesti toteavaa. Keveys itsessään ei ole pahasta, mutta epäilen silti, ettei teoksesta jää sen lukeneille paljoa muistiin.

Romaanin lyhyet virkkeet on jäsennelty äänikirjavalmiiksi naseviksi repliikeiksi enemmän kuin silmille iloksi, kokonaisuus jää epämukavasti johonkin viihteellisen lukuromaanin ja syvempiä teemoja sisältävän kirjallisuuden väliin.

Mikko Lamberg

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua