Laura Laakson kolmas romaani kiehtoo ja kiertyy itseensä – arviossa Suureita ja pieneitä

10.11.2021

Laura Laakso luo romaanissaan jälleen uutta kieltä. Kuva: Aviador

KIRJAT | Tekijänsä kolmas teos on edeltäjiään epätasaisempi mutta kiehtova lukukokemus. Laakso kirjoittaa assosiaatioiltaan villiä tekstiä, joka vaatii lukijaltaan keskittymistä.

”Kielellisen kiintopisteen muodostavat erilaiset näennäisluonnontieteelliset kaavat, joita käytetään kirjoitukseen upotettuna proosakielen outouttamiseen ja ’lyrikaalisuuden’ mukaan tuomiseksi.”

ARVOSTELU

3.5 out of 5 stars

Laura Laakso: Suureita ja pieneitä – rouva Pionin luonnontaiteellinen luentasarja

  • Aviador, 2021.
  • 159 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Suureita ja pieneitä (Aviador, 2021) on Laura Laakson kolmas romaani. Ei voi kuin ihmetellä, kuinka hän onnistuu luomaan näin kielellisesti kunnianhimoisia teoksia tätä tahtia. Laakso on haastatteluissa kertonut yrittäneensä saada käsikirjoituksiaan julkaistua pitkään ennen esikoistaan mutta kustantamoiden suhtauduttua niihin torjuvasti. Nyt kun hänellä on väylä itseilmaisuun Aviadorin kautta, on kuin samppanjapullon korkki olisi irronnut ja kirjoitusta kuohuaisi ulos.

Laakson esikoinen Mrs. Milkyway (Aviador, 2019) oli vuoden 2020 Runeberg-ehdokkaana. Muun muassa lentoemäntien maailmaan sijoittuva romaani kuljetti tarinaansa useammassa eri tasossa ja piti sisällään aineksia Laakson kirjoittamasta näytelmästä Tyttö nimeltä Pan. Mrs. Milkyway oli niin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas kuin ehdolla Runeberg-palkintoon mutta ei valitettavasti saanut valtavirran huomiota eikä sitä ole nostettu ainakaan vielä paljoa esiin viime vuosien kokeellisesta kirjallisuudesta puhuttaessa – vaikka tiettävästi Laakso ei miellä itseään kokeelliseksi kirjailijaksi.

Rinnakkain kuljetettava monitahoinen narratiivi on läsnä myös hänen toisessa romaanissaan Pilvenpiirtäjä (Aviador, 2020), joka jäi kenties edeltäjäänsä enemmän huomiotta. Sääli, sillä Pilvenpiirtäjä on yksi viime vuosien kiinnostavimmista suomenkielisistä lukukokemuksista. Hieman onnahdellen etenevän Mrs. Milkywayn jälkeen se on suvereeni taidonnäyte lapsen huumeongelmien hajalle repimästä perheestä ja erityisesti perheen keskiössä pingispallon lailla poukkoilevasta vanhemmasta.

Kirjallinen moodi on alati liikkeessä

Laakso kirjoittaa assosiaatioiltaan villiä tekstiä, joka vaatii kieli poskessa tehtyine viittauksineen ja rinnakkain kulkevine kerronnallisine tasoineen lukijaltaan keskittymistä.

(Kriitikko ei hyväksy vastaväitteiksi runouden tapauksessa tutuksi tulleita hokemia ”kieleen heittäytymisestä”. Tällainen avoin lähestymistapa on useille lukijoille vielä haastavampi kuin kryptisyyden selvittäminen tekstiin keskittymällä.)

Laakso vaikuttaa teoksissaan olevan viehättynyt tietynlaisista teemoista, kuten ihmisen kokemasta traumaattisesta tai raskaasta tapahtumasta, jota hän tarkastelee erilaisista kielellisistä rakennelmista käsin. Hän tuntuu kuvaavan kriisissä olevien ihmisten yrityksiä turvautua kieleen kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Ilmaisun rikkaus, jonkinlainen lohdullinen kaaos, on hänen teoksissaan viimeinen pakopaikka, kun kaikki muu pettää. Kirjallinen moodi on alati liikkeessä kuin hiekka-aavikkoa pitkin liukuva käärme.

Suureita ja pieneitä ei ole poikkeus. Siinä kielellisen kiintopisteen muodostavat erilaiset näennäisluonnontieteelliset kaavat, joita käytetään kirjoitukseen upotettuna proosakielen outouttamiseen ja ”lyrikaalisuuden” mukaan tuomiseksi. Kirjailija keksii uusia sanoja, yhdistää vanhoja uusiksi yhdyssanoiksi, notkistaa tekstikappaleita. Vaikka hän kirjoittaa modernisti ja sotkee slangi-ilmaisuja tekstiin, hänen kielessään on kenties uudissanojen takia tunnelmaa 1900-luvun alusta, kuin hän olisi (kielen, ei teemojen osalta) kotonaan ennemmin jossain Volter Kilven tai Joel Lehtosen rinnalla kuin tässä hetkessä.

Romaani on näennäisen paradoksaalisesti aikaisempia Laakson teoksia hiukan kevyempi – lyhyempi, lennokkaampi, rakenteeltaan ja myös kompaktilta ulkoasultaan leikillinen ja ilmavampi – mutta samalla kokeellisuudessaan täyteen pakattu ja edeltäjiään raskaampi.

Juna kulkee ympyrää

Näin pitkän alustuksen jälkeen on hyvä edes yrittää kertoa, mistä on kyse: kyseessä on yksi suurista fiktion tapahtumapaikoista eli junasta, tarkalleen ottaen yhden päivän mittaisesta junamatkasta.

Juna on kiehtova suljettu tila, klassinen elokuvien ja romaanikirjallisuuden näyttämö, joka synnyttää välittömästi mielikuvia Geoff Rymanin hypertekstiromaanista 253 (HarperCollins, 1998) aina Patricia Highsmithin Muukalaisiin junassa (1950) tai László Krasznahorkain The Melancholy of Resistance -teoksen (1989) paranoidiin aloitukseen.

Päähenkilömme, ”minä”, tai ainakin jokin sellaista vastaava istahtaa vaunuun ja selaa papereitaan matkalla tärkeään Bristôlen yliopiston näyteluentoon. Tätä kertomusta halkoo kursiiveilla painettu narratiivi rouva Pionin nimellä tunnetun henkilön seikkailuista muun muassa kaupan HeVi-osastolla. Lukijalle ei tällaisessa pirstoutuneessa kertomuksessa liene yllätys, että vihannesosastolla tarkoitetaan myös mielenterveydellistä osastoa.

Nämä kertomukset rikkovat ”minän” monologia vyörytyksinä, joita tulvii kaikenlaisista ärsykkeistä kuten junan kuulutuksista, minähenkilön selaamilta sivuilta, muiden hahmojen suista ja jopa ikkunaan kynnellä raaputetuista merkeistä. Lopulta kaksi erilaista ja eri aikatasoilla kulkevaa narratiivia kohtaavat toisensa vaikka väkisin, törmäävät ja aiheuttavat ketjureaktioita.

Otetaan esimerkki tekstistä:

”Topologisesti järjestäytyneissä kaikkeuksissa, toisin sanoen galaksimuurein rajatuissa kuhisevissa kosmoksissa on toki täysin mahdollista, että luontokappale, kuten isokarhukainen, kentauri, kuvanveistäjä tai ihminen tulee tehneeksi virheen tai kaksi, ja sanoo sitten, ei ka-kadu eikä kadu mitään. Uskottavuusfunktion arvo ei olisi kuitenkaan maksimaalinen, jollemme myöntäisi, että virheentekijöinä tulemme samalla muuttaneeksi tapahtumien kulkua asteen verran siitä mihin tapahtumat olisivat voineet johtaa ilman tuota tekemäämme virhettä, sanotaan nyt vaikka että hiestä märkä tassu lipsahtaa keilapallolta ja missaa täydellisen kaadon. Tai että avaa väärän oven väärään aikaan tai jättää avaamatta ja unohtaa kuhmuraisen palkintokassin junaan ja siinä se sitten oli. Täysosuma, ajolähtö, ratkaisumaali, heihei pallo. – –”

Toinen lainaus on kursiivinarratiivista:

”Olkoonkin, että munaus oli kardinaali – ei siis esimerkiksi ordinaali tai marginaali vaan silkka kansleri – rangaistus oli kova, ottaen huomioon neiti Bozónin kapasitanssin, substanssin sekä tanssitaidot. Että miten vastaväitellyt huippututkija tulee kertoneeksi aikalailla auki kaikki sulut ja paljastaneeksi lausekkeet – onhan se suoraan verrannollinen rehtoraatin ratkaisujen laatuun. Muttaettä erotus!”

Teos on omistettu Hypatia Aleksandrialaiselle (syntyi 350–370, kuoli 415), tunnetulle uusplatonilaiselle filosofille ja ensimmäiseksi naispuoliseksi matemaatikoksi kutsutulle henkilölle, jonka kristityt surmasivat osana muinaisen Bysantin valtapelejä. Voidaan siis ajatella, että teoksen pinnan alla kytee narratiivi vaiennetuista naisista, matematiikan ”kielessä” vähemmälle huomiolle jääneistä rouvista ja neideistä, joiden kohtalona oli jäädä herrojen varjoon.

Kerronnan ideana on samalla yhdistää jokin massiiviseksi mielletty – kuten luonnontieteiden maailma, teoriat, kieli – johonkin pieneen, ihmiselämän arkiseen sattumukseen tai yksityiskohtaan. Teos kysyy, voiko niiden välillä todella esittää olevan jonkin suhteen, jossa yksi on suurempi toista? Teoksessa kuvattujen henkilöiden elämän suistaa raiteiltaan yksittäinen vahinko ja sattuma, jonka rooli pohdituttaa päähenkilöä erityisesti. Sattuma on jotain, mitä kutsutaan usein runoudeksi tai luovuudeksi ja jolla ei ole kunnollista sijaa luonnontieteellisessä järjestyksessä. Kerronnassa tätä korostavat ironisesti pseudomatemaattiset kaaviot, jotka ovat tosiasiassa matematiikaksi naamioitunutta runokieltä, yritys tehdä ”luonnontaiteellista” kirjoitusta ja kategorisoida leikitellen ihmiselämää.

”matka = nopeus (– vapaus – hurma)”

Houkuttelevan hankalaa

Jos romaani ryöppyää sanoja ja riepottaa lukijaa niillä tarkoituksellisesti, voiko sitä kritisoida siitä? Suureita ja pieneitä -teosta arastelee kutsua vaikeaksi, koska sellaiset määritelmät karkottavat lukijoita ja juuri Laakson kaltainen kirjailija ansaitsisi yleisöä. Niinpä totean, että kirja ei ole vaikea, mutta se kyllä vaatii lukijaltaan hiukan enemmän.

Suureita ja pieneitä ei ole aivan niin rohkea kuin Mrs. Milkyway mutta siitä puuttuu myös Pilvenpiirtäjän jämäkkyys. Luettuani sitä uudelleen kritiikkiä varten koen silti tulleeni jälleen houkutelluksi sen maailmaan ja viehättyneeni sen vinosti hymyilevästä huumorista ja oudon anarkistisesta asenteesta.

Se on kaiken kaikkiaan kiinnostava pieni teos, jonka kansikuva vihjaa paljon sen rakenteesta: kirjan voi avata miltä tahansa aukeamalta ja lukea siitä kohdasta ”ympäri”. Tai sitten voi selata vain kursivoidut kohdat tai jättää ne myöhemmäksi ja tällä tavoin kokea peräkkäin kaksi pienoisromaania. Jos se ei puhu uudelleenluettavuuden puolesta, mikä puhuu?

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua