Kuvitelmien Decamerone – arviossa Alexandra Salmelan proosateos 56, oletan

Kuvat: Teos

Kirjan nimi 56, oletan (Teos, 2021) viittaa tarinoiden lukumäärään, joita kirjassa on. Alexandra Salmela on kirjoittanut korona-ajan teoksen, eräänlaisen Decameronen, jossa ihmisten tarinat tuovat helpotusta eristäytymisen luomaan yksinäisyyteen. Tarinoissa on noin 56 erilaista naismieltä, kaipauksia, toiveita, pettymyksiä – kaikkea inhimillistä.

Boccaccion nuotion tilalla on tietokone, jonka ympärillä etäällä toisistaan oleskelevat henkilöt voivat kertomuksiaan toisilleen esittää.

Erilaiset naiset

Monien naisten mieli on kaoottinen.

”Pestä kukat. Kastella tiski.”

Joku yrittää rauhoittua, meditoi. Toinen lähimatkailee. Kolmas kokee pieniä onnettomuuksia kotiarjessa. Neljäs tekee laivalla kuolemaa. Viides haaveilee seksistä.

Joku tuijottaa peiliin, haikailee menetystä, joku filosofoi ihmiskunnan perikadon vaaraa, joku juopottelee yksin, eräs suunnittelee kävelyä, toinen seuraa tartuntamäärien nousua numeroina neuroottisesti.

Tarinat muodostavat yksinäisyysrykelmän. Kafka-viitteisen alun voi vertauttaa itseinhoon; kaikkien eristäytyneiden tunteesta ”muuttua suunnattomaksi syöpäläiseksi”, kuten Muodonmuutoksen Gregor Sampsa kokee.

Epätoivojen kirjo

Yksi positiivisimmista tarinoista on Artemis. Tämä mytologiaan nojautuva metsästyksen jumalattarena tunnettu nimi oli kreikkalaisille myös synnytyksen ja lastensuojelun jumalatar. Niinpä tarinan Peuran pelastajana Artemis edustaa vastuullista henkilöä pandemian ajassa.

Pelastajan rooliin ajautuu myös Leila, kesken öisen kirjoitusinspiraation.

Yhtymäkohtia

Tarinoiden lukeminen erillisinä on rikas kokemus, mutta yhtä hyvä metodi on etsiä niiden yhtymäkohtia. Olosuhteiden poikkeavuus toisistaan on oikeastaan sivuseikka. Erilaisuuksistaan huolimatta tarinat voi lukea saman persoonan symbolisiksi muunnelmiksi, sarjaksi omakuvia.

Barbro pohtii moraalisia ongelmia. Mikä merkitsee, mikä johtuu mistä, miten on? Martta hakee raivoisasti virikkeitä. Greta keskittää kaiken polkupyörään.

Jutut ovat siivuja jostain isommasta jutusta, eteenpäinmenon pakosta, elämisestä, joka on pakko toteuttaa. Tartuntalukuja seuraava Salome hirttäytyy yksittäisten tragedioiden käsittämättömiin lukumääriin.

Minuuden ja toiseuden ongelmia setvivä Sa*a juoksee lopussa ”päätä pahkaa avantoon” ja huutaa:

”MINÄ OLEN TAIDE!”

Yksintekeminen näyttäisi olevan setvimistä ilman vuorovaikutusta. Mutta sitä se ei ole, sillä ihminen kantaa toisia aina mukanaan. Jopa erakkona.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua