Kuoliko proge 1970-luvun päätteeksi? Matti Pajuniemen uutuuskirja valottaa taiderockin myöhempiä vaiheita ja pimeitä vuosia

Matti Pajuniemi löysi vanhempien sisarusten vinyyleiltä muun muassa Rushin. Kuva 2011. Kuva: Wiki Commons

Rockin historiaan pintapuolisesti perehtynyt musiikinharrastaja osaa nimetä kourallisen 1980-luvulla ja sen jälkeen vaikuttaneita progeyhtyeitä, kuten vaikkapa Rush, Asia, Marillion, Dream Theater tai Porcupine Tree. Hieman vihkiytyneemmät harrastajat saattavat tuntea myös Spock’s Beardin, Ayreonin, IQ:n ja Flower Kingsin. Mutta kuka tuntee sellaisia lajityypin edustajia kuin Outer Limits, Comedy of Errors, Social Tension tai unkarilaisen progen kruununjalokivi Solaris?

Monen ajatuksissa 1970-luvun ilmiöksi jäänyt proge eli progressiivinen rock ei tietenkään kuollut kultaisen vuosikymmenensä päätteeksi. Se vain säikähti punkia ja uutta aaltoa, katosi valtavirrasta ja vetäytyi pinnan alle kuplimaan. Sittemmin proge on kehittynyt, monimuotoistunut ja haarautunut lukemattomiksi pienemmiksi puroiksi, joita seuraa hyvin omistautunut fanijoukko.

Intohimon tuote

Nokialaisen tietokirjailija Matti Pajuniemen uutuus Unisatama jatkaa siitä, mihin ansiokas Aamunkoiton portit (2013) jäi. Progen alkuvuodet 1967–1979 käsitellyt ykkösosa sai lajityypin ystävien keskuudessa innostuneen vastaanoton. Unisatama jatkaa tarinaa samalla perusteellisella ja asiantuntevalla tyylillä, josta paistaa läpi Pajuniemen kiistattoman syvä vihkiytymys aiheeseen.

464-sivuinen opus sisältää hengästyttävän määrän progetietoa. Se on myös selkeästi intohimon tuote, joka käsittelee aihettaan ilahduttavan henkilökohtaisella otteella. Historiankirjoituksen ohella Pajuniemi tarjoilee lyhyitä ja oivaltavia arvioita olennaisiksi kokemistaan äänitteistä. Lukiessa kannattaakin pitää muistiinpanovälineet käsillä ja/tai Spotifyn kaltainen musiikkipalvelu auki. Tämän kriitikon kiinnostavien uusien tuttavuuksien listalle kertyi Unisatamasta yli 40 levyä, joiden äärelle en varmasti olisi ilman teosta löytänyt. Erityisen kiinnostavaksi koin japanilaista progea käsittelevän alaluvun, jonka tarjoamaa kuratoitua tietoa ei taatusti ole saatavilla suomeksi missään muualla.

Menneisyyden taakka painaa raskaana vuoden 1980 jälkeen aloittaneiden artistien niskassa – kuten progehistorioinnissa yleensäkin, myös Pajuniemen tekstissä arvioitavia bändejä rinnastetaan toistuvasti 1970-luvun suuruuksiin. Kirjan fokus on ennen kaikkea progeyhtyeiden musiikissa ja äänimaailmoissa, lyyrisiä teemoja käsitellään lähinnä harvoissa sivulauseissa. 

Tuttavallinen tietokirja

Pajuniemen suurimmaksi ansioksi voinee lukea sen, miten selkeästi ja virtaavasti hän kirjoittaa sinänsä koukeroisesta ja vaikeastakin musiikista. Teos onnistuu löytämään hyvän tasapainon faktapohjaisen kerronnan ja mielipiteellisemmän aineksen välillä. Kerronnan sujuvuutta auttaa kirjan looginen, maantieteeseen ja kronologiaan nojaava rakenne. Tuloksena on sopivan tuttavallinen tietokirja, jonka henkilökohtaisuus ei suinkaan nakerra uskottavuutta, vaan täydentää sitä.

Unisatama ei silti välttämättä sovellu ensikosketukseksi progen maailmaan henkilölle, jolla ei ole jo valmiiksi jonkinlaista ymmärrystä lajityypistä. Lukijan suoraan syvään päätyyn pudottavan teoksen tahti on nimittäin todella ripeä. Yksittäisiin bändeihin tai levyihin ei juuri jäädä jumiin yhtä sivua pidemmäksi ajaksi. Ratkaisu on ymmärrettävä, jotta yli 600 artistia saadaan esiteltyä säällisessä mitassa. Kirja kuitenkin rytmittyisi kenties paremmin, jos vuolaan tekstivirran sekaan olisi siroteltu syvällisempiä katsauksia progen merkkipaaluihin tai ympäröivään musiikilliseen ilmapiiriin.

Tästäkin huolimatta Unisatama on upea ja rakkaudella koottu kulttuurihistoriallinen katsaus taidemuotoon, joka ei juuri saa huomiota valtavirrassa. Se toimii etenkin sopivan mittaisina annoksina nautittuna, ja on hakuteoksena vertaansa vailla.

Arttu Rantakärkkä

* *

Kirjailija Matti Pajuniemi…

…mistä oma intohimosi progeen kumpuaa? Mitkä ovat sinulle merkityksellisimmät levyt koko progen monipolvisen historian varrelta?

– Musiikin kuuntelu voimistui vähitellen harrastukseksi varhaisteini-iässä 1980-luvun alkupuolella. Isoveljen ja isosiskon vinyyleitä kuuntelemalla (mm. Asia, Saga, Mike Oldfield, Rush) jo aloin tiedostamattani suuntautua vähän progempaan poprockiin, vaikkei heistä kumpikaan ollut progeharrastaja enkä itsekään genrestä ollut vielä tietoinen. Erityisesti kaksi polveilevaa sävellystä vuodelta 1982 avasivat korviani: Jon Andersonin Animation ja Dire Straitsin Telegraph Road. 15-vuotiaana minusta tuli yhtäkkiä kova Marillion-fani nähtyäni yhtyeen uudenvuodenyönä televisiosta, ja vuosi–pari myöhemmin olin 1970-luvun progeaarteiston pauloissa. Toki paljon muutakin rockia ja poppia ynnä muuta musiikkia kuuntelin jo silloin, kuten edelleen.

– On vaikeaa valita vain kolme itselleni merkityksellistä albumia, mutta mennään näillä: neoprogea edustavan Marillionin Clutching at Straws (1987) on kestänyt kuuntelua vuosikymmenestä toiseen. Kaikkien aikojen parhaan albumin arvonimen voisin (täysin epäomaperäisesti!) antaa rakastetulle Genesis-klassikolle Selling England by the Pound (1973), ja kolmanneksi nostan Van der Graaf Generatorin kouraisevan klassikon Pawn Hearts (1971).

Unisatama on kolmas progea käsittelevä tietokirjasi. Onko aihe nyt loppuunkäsitelty? Jos on, mihin aihepiiriin aiot tarttua seuraavaksi?

– Trilogia on siinä määrin kattava esitys aiheesta, ettei jatkoa välttämättä tule. Voisi toki olla mielenkiintoista koota yksittäistenkin progebändien historiaa, kysyntä vain olisi kovin suppeaa. Olen harkinnut tehdä joistakin trilogiani kirjoista englanninkielisen version, mutta aika näyttää. Seuraavaksi uskon suuntautuvani toiseen pitkäaikaiseen intohimooni, kirjallisuuteen, siis ryhtyä kirjoittamaan hienoimmista lukuelämyksistäni.

Suosittele kolmea 1980-luvulla tai sen jälkeen ilmestynyttä progelevyä henkilölle, jonka mielestä proge kuoli viimeistään vuonna 1979.

– Toivottavasti näin ajattelevia on yhä vähemmän! Progeahan ei ole koskaan aiemmin tehty niin paljon – ja niin monenlaista – kuin tällä vuosituhannella. Osuvia suosituksia antaakseen pitäisi tuntea kohdehenkilön musiikkimakua ja tämän perusteluja uudemman progen ennakkoluuloiselle torjunnalle.

– Jos kaivataan nimenomaan klassisen progen tyyppistä, melodista ja helposti nautittavaa soitantaa, ukrainalaisen Antony Kaluginin Marshmallow Moondust (2020) saattaisi hurmata. Paremmin nykyajassa kiinni olevaa koukeroisuuden ja erilaisten sävyjen tyylikästä kudelmaa tarjoaa amerikkalaisyhtye Perfect Beingsin Vier (2018). Vaativampaan progemakuun löytyy yllätyksellistä särmikkyyttä ranskalaisen Nil-yhtyeen albumista Nil Novo Sub Sole (2005).

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua