Kun elämästä tulee kuori, jonka täyttää outo erillisyys, paha ja tuska – arviossa Marja Kyllösen Vainajaiset

Kuvat: Annina Mannila / Teos

Kuvitelkaa silmienne eteen alankomaalaisen mestarin Hieronymus Boschin maalaus. Renessanssiajan maalari loihti helvetin kauhut katsojan eteen.

Epämuotoiset eläimet lennättämässä ihmisparkoja, imemässä heitä milloin mihinkin koloon, uuvuttamassa toisiaan taisteluissa, ihmisiä ratkeamispisteessä, valuvia sisäelimiä, karvoitusta, piikkejä, kinaa, visvaa ja ellotusta.

Ihmeellisessä ruskeassa valossa, kuin ikuisessa marraskuussa kylpevä porukka on tuomittu välitilaan alisen maahan.

Marja Kyllösen Vainajaiset-romaania (Teos, 2022) lukiessa vaipuu toiseen maailmaan. Sen kielellinen anti on omaa luokkaansa. Lauseet ovat tämän teoksen mahti.

”Kustaava kipaisi keittiöön ja löylytti liedeltä tekosyyn rusoposkilleen. Inari sen sijaan pökkäsi punehtuneen päänsä piltin nisumasuun ja purskautti naurun valloilleen. Rauno pälyili lasta ja Inaria ujosti kuin toiveunta ja tulevaisuutta: äiti ja lapsi kilkattaisivat kilvan tuvassa, kun isä palaisi heinätöistä, ja tenava leppaisisi paljain varpain, paitasillaan pihanurmelle häntä vastaan, ja nuori ihana emäntä nojailisi ovensuussa, kiehauttaisi saunakahvit ja pottumaitoa, viittaisi nisuletikosta paksust on palat paremmat pyhätasseille heidän eteensä, ja radiossa raikaisivat Lauantain toivotut, ja he olisivat siunatut, onni hymisevä nyytti heidän välissään.”

Niin kaikki alkaa kauniisti, haaveista perheestä, sovusta, elämänmittaisista tunteista.

* *

Ja mihin se päättyy?

Kuivaksi kaluttuun suhteeseen, ikävään, suruun, vainoharhaan, kehojen rapistumiseen, ilon katoamiseen, toisten katseiden ja niiden vaateiden pakoiluun. Elämästä tulee kuori, jonka täyttää pian outo erillisyys, paha ja tuska.

Kyllönen kirjoittaa kuin noiduttuna. En ole pitkään aikaan törmännyt millään taiteen alalla vastaavaan.

Teksti on maanista kuvausta tunteista, jotka syövät ihmistä, epäluulosta ja eri persoonissa hyppelehtivistä ajatuksista. Miten lapsi reagoi, kun mieluisa ihminen sattuu paikalle? Miten vanhus, joka jo pienestä vihjeestä aavistaa päivän samat koreografiat, miniän tympääntymisen hoitotyöhön, mairean pakkohymyn ja kaikkien paon toistensa läheisyydestä.

Mutta suut on tukittu jo aikaa sitten mullalla ja vaikenemisen muuri pitää. Vihjailla silti voi ja sitäkin ilkeämmin.

* *

Vainajaiset on tarina perheyhteydestä, jota ei tule. Täyttymys lapsen muodossa jää kokematta ja tyhjästä sylistä tulee vanne, joka puristaa Laimia hajalle.

Niin monta on odotusta takana, mutta lasta ei vain kuulu. Sen tragedian vanheneva pariskunta joutuu muotoilemaan sivustakatsojille milloin miksikin.

Kyllönen on kielen mestari, Kainuun syvien maisemien tulkki ja pitkien kuusien katselija.

Tarina elää luonnossa ja luonnosta, tunteet sulavat ja vertautuvat riitteeseen, jäähän, routaan, kuohuviin sulavesiin, kalpeaan taivaanrantaan, valuviin ruumiineritteisiin, näljään ja vereen.

Vainajaiset on elävien kuolleiden kirja. Se kelluu tunteiden ja tuntemusten päällä tajunnanvirrassa.

Kielellisestä hurmoksestaan johtuen se on sekä elämys että taakka lukijalle. Moni asia ja ilmaisu toistuu, surun syvyys ja ihmisten viha, katkeruus ja kyvyttömyys. Singahdukset nykykieleen ja lehtitekstiin eivät ihan vaivatta istu kokonaisuuteen.

Välillä tekee mieli heittää teos nurkkaan – johan sinä tämän kerroit.

Mutta hämmennys ja uteliaisuus voittaa ja sanan nappaama lukija harppoo ja rimpuilee mukana oudossa kuvastossa.

Kyllönen on tehnyt uniikin teoksen, luonut oman maailmansa.

Mutta riittääkö se Finlandia-voittoon?

Anne Välinoro

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua