Kun aikuiset katoavat ympäriltä – arvostelussa Arla Kanervan romaani Lopun aikoja

Kuvat: Meri Björn / Kosmos

Lopun aikoja (Kosmos, 2022) on Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikkona tunnetun, tietokirjailijana aikaisemmin julkaisseen Arla Kanervan esikoisteos kaunokirjallisuuden saralla. Teos on dystooppinen romaani, jonka asiasanoiksi kelvannevat ainakin yksinäisyys, suru, vaihtoehtoinen elämäntapa, pandemiat, sijaiskodit, sopeutumattomuus, kultit, luonnonpalvonta ja luonnonsuojelu. Kirjastossa se löytänee tiensä sekä nuortenromaanien että aikuisten romaanien hyllyyn.

Tarinan alkaessa 14-vuotias Emma jää orvoksi kasvettuaan kahden äidin perheessä dystooppisessa lähitulevaisuudessa. Maailmassa ihmisiä on alkanut kadota, ja Emman äidit katoavat myös. Tämä katoaminen on jonkinlaista arvoituksellista kuolemantautia, joka hävittää ihmisen kokonaan niin että jäljelle jäävät vain vaatteet. Katoamiseen voi liittyä etukäteisiä oireita, tai sitten se voi tapahtua yhtäkkiä. Erityisesti aikuiset tuppaavat katoamaan ja jättämään lapsensa yksin.

Emman tie vie menetysten, sopeutumisten ja sitten taas uusien menetysten kautta lopusta alkuun – viitaten teoksen jakavaan kahteen otsikkoon. Asiaa ei turhaan alleviivata teoksessa – mikä on hyvä – mutta mieleen tulee, että erilaiset turvallisten aikuisten katoamiset taitavat olla monelle tosielämän nuorelle kohtalona jo ennen maailmanloppua. Teoksessa ollaan siis ehdottomasti tärkeiden ja ajankohtaisten asioiden äärellä.

Emma lähtee matkalle aistirikkaaseen luontoon, joka ei Kanervan luomassa maailmassa ole tuhoutunut, kuten monessa muussa dystopiassa. Päinvastoin se näyttää elpyvän; metsä valtaa alaa, talot rapistuvat, istutukset villiintyvät:

”Useimpia aitoja ei oltu leikattu hetkeen, ne repsottivat ja pursusivat täysin oman tahtonsa mukaisiin suuntiin. Oli maaliskuu, ja ammoin istutetut sinipunaiset ja valkoiset krookukset koristivat pihoja ja tienvarsia.”

Emma päätyy kaupunkiin, jonka torilla kauppa käy kiivaana, joskin mainitaan tuotteiden korkeat hinnat. Tässä kohtaa esiin nousevat ensimmäisen kerran tietyt tarinamaailman sisäiset ristiriitaisuudet, joita on valitettavasti luvassa myöhemmin lisää ja jotka häiritsivät omaa lukukokemustani.

Ihmiset ovat teoksen maailmassa siirtyneet pitkälti omavaraistalouteen: ”Vihanneksia ja juureksia jokainen pystyi kasvattamaan omiin tarpeisiinsa, mutta torilla saattoi vaihtaa taimia tai hankkia satunnaisia herkkuja – -”. Vaihtokauppaa siis tehdään, mutta: ”Kullan, hopean, helmien ja timanttien arvo oli romahtanut vähäisemmäksi kuin minkään syötäväksi kelpaavan.”

Tämän perusteella kuulostaisi, että ihmiskunta olisi ottanut ajassa muutaman askeleen taaksepäin. Mutta kulta ja jalokivet olivat tunnetusti arvossaan jo keskiajalla – siis aikoina, jolloin olosuhteet eivät olleet kirjan kuvaamia oloja kehittyneemmät. Jos ei sitten tilanteeseen vaikuta jokin lisätekijä, jota lukijalle ei kerrota, en näe, miksi ruoka – jota kuitenkin tuntuisi riittävän hyvin katoamisten kautta vähenevälle väestölle – olisi ainoa arvokas kauppatavara? Ovatko ihmiset siis vain lakanneet olemasta turhamaisia?

Tekniset vempaimet loistavat poissaolollaan. Jossakin mainitaan, että kaikilla oli ennen puhelimet, muttei sitä, mihin ne ovat kadonneet. Tästä olisi ollut mielenkiintoista lukea, koska varmastikin sähkön jakelun päättyessä meidän maailmastamme jäisi häkellyttävä määrä entistäkin hyödyttömämmäksi muuttunutta elektroniikkaromua. Olisiko niistä voinut tulla uudenlaisia kauppatavaroita, kuten muutaman tabletin yhteen liitetyistä metalliosista tehty paistinpannu?

Emma päätyy Paratiisin rakentajat -kultin pelastamaksi ja tulee viedyksi heidän unenomaisesti kuvattuun Vaaleanpunaiseen taloonsa, kommuuniin ja linnoitukseen. Emmasta tulee yhteisön jäsen, mutta pian hän alkaa epäillä sen eettisiä periaatteita ja toimintatapoja. Käy ilmi, että kultti johtajansa Marian johdolla tahtoo ”vähentää sitä, mikä on satuttanut Äiti Maata kaikkein eniten: ihmiskuntaa”.

Minulle jää hämäräksi, miksi tällaista karsintaa tarvitaan, kun ihmiset joka tapauksessa katoavat ja uusien lastenkin syntyminen on käynyt harvinaiseksi. Tuntuu, että Maria ratkaisee jo ratkennutta ongelmaa. Henkilöhistorialliset vaiheet osaltaan motivoivat Marian ja hänen itsevaltaisesti johtamansa kultin tekemisiä, mutta eivät mielestäni ihan tarpeeksi.

* *

Kanervan kerronta on tunnelmallista ja aistirikasta, varsinkin luonnon kuvaaminen ansaitsee kehuja. Tarinakin pitää pääpiirteissään hyvin otteessaan. Mukana kulkee siellä täällä esiintyvä lintupiirros, joka on kuvattu myös teoksen kanteen.

Kansitaide ansaitsee erityisen maininnan. Kirja on ulkoisesti erinomaisen esteettinen. Takakannen adjektiivi ”viehättävä” ei kuitenkaan kuvaa teoksen sisältöä kovinkaan osuvasti, jos ei sitten ole tarkoitettu ironiaksi.

Teoksessa kuvataan tappamista ja ihmissyöntiä kylmäävästi. Ihmissyöntiin mennään niin äkkiarvaamatta, että shokkiefekti kyllä onnistuu. Kannibalismiepisodi tuntuu kuitenkin vähän irralliselta ja vaikuttaisi rikkovan henkilöhahmojen koherenssia. Matildalla on siinä oudon suuri rooli siihen nähden, millaisen roolin hän saa tarinan päälinjassa. Pointti jää mielestäni vähän ilmaan; mitä miehen syöminen teoksessa merkitsee?

Tekoa yritetään motivoida ennalta edellisen luvun lopussa, mutta se ei oikein vakuuta.

Aivan teoksen lopussa tapahtumat tiivistyvät. Samalla tuntuisi, että kerronta vähän herpaantuu. Tulkitsen virheeksi, että sokea lähtee jousen ja nuolten kanssa metsästämään (s. 232), mutta hyväksyn jonkun toisenkin tulkinnan mahdollisuuden.

Kaikesta nillittämisestäni huolimatta teos ansaitsee paikkansa esimerkiksi lukudiplomien listoilla. Se voi osoittautua tärkeäksi teokseksi jollekin nuorelle lukijalle, jolloin kyyniset huomioni saa jättää noteeraamatta. Se myös onnistuu tietyn tunnelman luomisessa, elpyvän luonnon villiys houkuttelee, jopa lumoaa.

Lopun aikoja on riitasointujen kirja, joka löytänee otolliset lukijansa, jolloin kirjasta ehkä myös löytyy tasoja, joita minä en kriittisyydessäni tavoittanut.

Miikka Vuori

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua