Kulttuuri & yhteiskunta esittelee kulttuurintutkimuksen olennaisia tekstejä – arviossa Mikko Lehtosen toimittama kokoelma

Kuva: Mikko Lamberg

Kulttuuri & yhteiskunta (Vastapaino, 2021) kokoaa yhteen kulttuurintutkimuksen klassikkotekstejä keskittyen niin kutsuttuun birminghamilaiseen koulukuntaan. 1960-luvulla syntynyt tutkimuskeskus muodosti brittiläisen kulttuurintutkimuksen ytimen yhdistäessään antistalinistista vasemmistolaista retoriikkaa muun muassa feministisiin ja strukturalistisiin vaikutteisiin.

Teoksen takakansi kysyy: ”Onko kulttuurintutkimuksella annettavaa nykyhetken ymmärtämisessä?” Teksti on provokatiivinen mutta kertoo myös luottamuksesta Mikko Lehtosen mainiosti toimittamaan kokonaisuuteen; vastaus kun on helposti kyllä, ja tunne vain vahvistuu kirjan sisältämiä esseitä selaamalla.

Kokoelma sisältää kirjoituksia 1950-luvulta 2010-luvulle. Tyylilajit vaihtelevat esseistä kokonaisten teosten johdantojaksoihin. Kirjoitusten tyyli liikkuu tutkimuksellisesta etäisyydestä intohimoisiin palopuheisiin. Käsittelyssä ovat muun muassa massamedia, brittiläinen luokkayhteiskunta, alakulttuurien merkitys ja metateoriat kulttuurintutkimuksen yleisestä merkityksestä.

Erityistä huomiota saa konjunktuurianalyysi, jonka voisi tiivistää suunnilleen niin, että kulttuurillista (historiallista) analyysia tehtäessä menneitä tapahtumia ja ilmiöitä tarkastellessa niitä ei pidä yksinomaan arvioida oletetusta ”nykypäivän” vinkkelistä vaan tarkastella myös sitä näkökulmaa, josta analyysi tehdään, ja analysoida sitä, miksi näkökulmat muuttuvat ajan saatossa ja mitä ne voivat pitää sisällään; esimerkiksi millainen diskurssi muodostaa kenellekin ihmiselle mielikuvan ”nykypäivästä”.

Kulttuuri on kaikkialla

Suurin osa teksteistä on varsin helppotajuisia ja lähestyttäviä. Parhaan esimerkin tästä antaa teoksen aloittava Raymond Williamsin henkilökohtainen essee Kulttuuri on arkista, joka huolimatta yksityiskohtiensa 1950-lukulaisuudesta voisi aiheensa ja tyylinsä puolesta olla kirjoitettu tänään.

Kirjoitus on hyvä apuväline birminghamilaisen koulukunnan ymmärtämiseen: Williamsin käsityksessä kulttuuri elää tasaveroisena jokaisessa kansankerroksessa. Hän on työväenkulttuurin lapsi, joka ei ole vieraantunut yliopistossa. Päinvastoin, Williams on tuntenut olonsa akateemisessa ympäristössä kotoisaksi, vaikka tarkastelee sen kulttuuriin kuuluvia yläluokkaisia piirteitä kriittisellä silmällä. Teksti olisikin hyödyllistä luettavaa monille taustansa ja koulutuksensa välisen näennäisen ristiriidan parissa kamppaileville suomalaisillekin opiskelijoille.

”– – Kun nyt luen esimerkiksi Clive Bellin teosta Civilization (1928), en koe olevani niinkään eri mieltä kirjoittajan kanssa kuin yksinkertaisesti hämmentynyt. Millainen elämä on tuottanut tämän oudon sekasotkun, tämän erikoisen johtopäätöksen, jonka mukaan joitakin asioita on kutsuttava kulttuuriksi ja että nämä on sitten erotettava takorauta-aidalla tavallisista ihmisistä ja tavallisesta työstä? – –”

Williams näkee modernissa kehityksessä vaaran, jossa ”hyvän” eettinen merkitys on imetty kuiviin ja ”hyvä” tarkoittaa enää jotain tiettyjen luokkien esteettisesti hyväksymää ja siksi tavoiteltavaa. Toisin sanoen hän varoittaa postmodernistisesta (ja samalla kapitalistisesta) arviotyhjiöstä, joka voi johtaa (ja on johtanut) länsimaiseen kriisiin.

Toisaalta Williams ei niele pureksimatta kaikkea marxilaista teoretisointia. Hän on ennemmin työväenluokan puolella kuin sosialismiin nojaavan ideologian, mikä näkyy myös toisessa häneltä valikoimaan poimitussa, jo akateemisemman tuntuisessa kirjoituksessa Perusta ja päällysrakenne marxilaisessa kulttuuriteoriassa, jossa pohditaan muun muassa luokkakäsityksen päivittämisen tarvetta ja hallitsevan kulttuurin jatkuvaa mukautumista sitä kritisoimaan käyvien pienempien kulttuurien noustessa esiin.

Eri kulttuurien suhdetta perkaa samaten John Clarken, Stuart Hallin, Tony Jeffersonin ja Brian Robertsin Alakulttuurit, kulttuurit ja luokka, joka on julkaistu 1970-luvun puolivälissä teoksessa Resistance Through Rituals.

Esseen keskiössä on nuorisokulttuuri. Kirjoittajat tarkastelevat nuorten elämänvalintoja muun muassa osana massaviestintää ja toteavat erilaisten kulttuurien käyvän jatkuvasti keskenään neuvotteluja hegemonisesta asemasta ja keskinäisistä suhteistaan. Samalla huomioidaan, että vaikka valtakulttuuri hallitsee julkista keskustelua myös ideologisesti, se ei ole koskaan yhdenmukainen vaan koostuu lukuisista, alituisesti mutatoituvista ja menneisyyden kanssa kerrostuvista osasista, jotka voivat olla keskenään ristiriidassa.

Tämän pohjalta lukija voi spekuloida vielä pari vuotta sitten kaikkien huulilla olleen kulttuurisen omimisen käsitteen hyötyjä ja haittoja. Millaista kapinallisuutta palvelee pyrkimys erottaa eri taustoista tulevat ilmiöt tiukasti toisistaan erillisiksi palasiksi, kun ihmisryhmien välinen dialogi ja välitys on joka tapauksessa jatkuvaa? Voiko omaan lokeroon eristäytymällä päästä kamppailussa niskan päälle vai johtaako se jyrkkään alamäkeen?

Identiteetti ja ideologia

Hall purkaa kirjoituksessaan Ideologian ongelma – marxismia ilman takeita toisenlaista moralismia eli niin kutsuttua postmarxilaista ajattelua, jossa sosialismia käytetään syystä tai toisesta intellektuellien ponnahduslautana. Ideologia ei tällöin ole vain kapitalistinen vaan myös sosialistinen haaste. Älyköt voivat toitottaa heppoisiakin marxilaisia väittämiä välittämättä vähääkään teorian soveltuvuudesta käytäntöön ja kriittisen ajattelun kehittämisestä.

Hall tarkastelee samassa yhteydessä yhteiskunnallista identiteettiä. Työläinen saattaa nähdä itsensä osana jotain aivan muuta kuin teoreetikon hellimää perinteistä työväenluokkaa – ja saattaa olla että kulttuuriset ja taloudelliset realiteetit tukevat työläisen näkemystä tähän luokkaan kuulumisesta. On eri asia mieltää itsensä esimerkiksi ”kuluttajaksi”, ”työläiseksi”, ”pienyrittäjäksi” tai ”kotirouvaksi”. Näillä nimikkeillä on identiteettiin ja käytännön politiikkaan kauaskantoisia vaikutuksia.

David Morleyn vuonna 2012 ilmestynyt Televisio, teknologia ja kulttuuri: kontekstualistinen näkökulma käsittelee mediavälineistä merkittävimpiin kuuluvaa. Samalla se kaataa joitain televisioon, tai oikeammin sen katseluun, liitettyjä myyttejä, joskin osa tekstin sisällöstä on vanhentunut teknologian muutoksen takia.

Essee tekee monille jo tutuksi tulleita huomioita siitä, että television katseluaika ei suinkaan ole merkittävästi vähentynyt, kuinka sosiaalinen media kannustaa katsomaan televisiota edelleen kollektiivisena kokemuksena ja kuinka tietokone ja sitä myöten älypuhelin ovat jatkoa jo lennättimen aloittamalle prosessille, eräänlainen prosessin kiihdyttäjä valtavan innovaation sijasta.

Feminismi huomioidaan kokoelmassa keskittyen leimallisen brittiläiseen aiheeseen. Sarah Franklin, Celia Lury ja Jackie Stacey analysoivat thatcherismin suhdetta feminismiin ja marxismiin. Voiko Margaret Thatcheria kutsua feministiksi? Kirjoittajat päätyvät siihen, että rautarouva oli pikemminkin nainen toimimassa patriarkaalisessa järjestelmässä, jossa feministisetkin ulostulot olivat yleensä kuvainkiillotusta tai kompromisseja.

Tekstillä on yhteys Hallin esseeseen: Thatcher käytti kirjoittajien mukaan hyödykseen ihmisten tapaa valita identiteettinsä moninaisten kulttuuristen ja ideologisten ilmiöiden, ei yksin jäykän ”työväenluokka-porvaristo”-jaottelun perusteella. Erityisesti he nostavat esille sen, että feminismillä on perinteisesti ollut aivan toisenlaisia, moninaisempia pyrkimyksiä kuin Thatcherin edustama maskuliininen voimapolitiikka. Pääministerin merkittävin saavutus feminismin kannalta olikin osoittaa, että myös nainen voi nousta huipulle patriarkaalisessa järjestelmässä joutumatta jyrätyksi. Tämä ei kuitenkaan ole mikään suuri hurraahuudon aihe, koska feminismi pyrkii mainitun järjestelmän kritiikkiin ja purkamiseen.

Muissa esseissä käsitellään niin uusliberalismia, taloutta kuin kulttuurintutkimusta itseään, jälkimmäistä Lawrence Grossbergin tarpeettoman sekavasti esitetyssä Kulttuurintutkimus etsii metodia -tekstissä. Teoksen päättää Paul Gilroyn kirjoitus Ei koskaan enää, joka on alun perin ollut Holberg-palkinnon vastaanoton yhteydessä vuonna 2019 pidetty luento.

Teksti kulkee puheen ja pamfletin rajamailla. Aiheena on rasismi, tarkoitus varoittaa fasismin piilevästä vaarasta. Sanoma on tärkeä, mutta kirjoitus on joukon heikoin. Vaikka se huomauttaa aiheellisista asioista ja kutsuu niitä niiden oikeilla nimillä, saarnaava, piruja maalaileva ja paikoin paatoksellinen ote on enemmän kiusallinen kuin vakuuttava.

Kulttuuri & yhteiskunta on kattava, tosin epätasainen kokoelma. Epätasaisuus ei johdu Lehtosen valinnoista, jotka ovat perusteltuja, vaan kirjoittajien lähestymiskulmista ja tyyleistä. Teos antaa joka tapauksessa ajattelun juurta ja lukijalleen syyn tutustua joihinkin siinä esiteltyihin ajattelijoihin syvemmin. Erityisesti Raymond Williamsin kirjoituksia soisi olevan saatavilla suomeksi enemmän Lehtosen jo aiemmin toimittaman kokoelman Marxismi, kulttuuri ja kirjallisuus (Vastapaino, 1988) lisäksi.

On painotettava, että vaikka birminghamilainen koulukunta edustaa vasemmistolaista akateemisuutta, ei kannata ajatella sen tarkoittavan samaa kuin oma epämääräinen mielikuva siitä, mitä vasemmistolaisuus vaikkapa 2020-luvun Suomessa on. Muuten ajautuu kategoriavirheeseen, josta useampi kirjoitus teoksessa yrittää varoittaa. Kirjoituskokoelma tarjoaakin kriittisyytensä ja monipuolisten näkökulmiensa vuoksi pohdittavaa myös muille kuin sosialistista ajattelua edustaville lukijoille.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua