Kuka saa nimetä väkivallan, kysytään Laura Gustafssonin Lihakirjassa

Kuvat: Otto Virtanen / WSOY

”Jos mielii nimetä, on löydettävä nimetön. On matkattava alueilla, joita ei ole omassa kielessä vielä nimetty.” Laura Gustafssonin Lihakirjassa (WSOY, 2025) on yhtä paljon kyse kielestä kuin lihasta.

Gustafssonin töissä patriarkaatti, toisenlajisten eläinten oikeudet, väkivalta ja muu vallankäyttö ovat keskeisiä aiheita. Esikoisromaanissa, vuonna 2011 ilmestyneessä Huorasadussa, kreikkalaisen mytologian Afrodite eksyy helvetin sijaan Helsinkiin, jossa hän tutustuu sadun ”huoriin” ja sikateollisuuteen.

Kirjailija ammentaa samanlaisista aineksista nytkin: rusakko (tai itsensä rusakoksi määrittävä kaniini) johdattaa Lihakirjan ”sinän” Danten helvettiin kuin Vergilius konsanaan. On nimittäin selvitettävä totuus: mitä mies teki naiselle eräänä yönä konstantinopolilaisessa hotellihuoneessa, jossa nainen heräsi aamulla puolialastomana?

Lihakirja on vahvimmillaan käsitellessään raiskausta ja sitä ympäröivää retoriikkaa. Gustafsson poimii esiin tarkasti raiskausta koskevia narratiiveja: millaista uhria uskotaan, millaiset tapahtumat ovat uskottavia, kuinka on puhuttava ollakseen uskottava, kuinka objektiivisuuden nimissä uhrista tehdään lopulta syyllinen. Tämä kietoutuu olennaisesti kysymykseen siitä, miten asiat nimetään tai kieltäydytään nimeämästä: ”Mies kysyy: Miten sitä ei muka aamulla tunne, jos on yön aikana rakastellut. Rakastellut. Rakastellut.” Koska nainen on ollut teon aikana tiedoton, mies pääsee määrittämään kertomuksen siitä, mitä hän teki. Henkilöihin viitataan vain naisena ja miehenä, mikä korostaa yleisempää tasoa yksittäistapauksen taustalla: raiskaus on patriarkaatin määriteltävissä.

Ruumiiseen kajoamista käsitellään ihmisen raiskaamisen rinnalla myös toisenlajisten eläinten kautta. Muihin eläimiin kohdistuvan vallankäytön pohdinta on tehokkaimmillaan, kun sitä puretaan teoreettisen lähestymisen kautta.

Yksi kiinnostavimmista pohdinnoista koskeekin eläimeen sekaantumista ja keinosiemennystä: ”Miksi joissain tapauksissa eläimeen sekaantuminen mielletään eläinrääkkäykseksi ja toisinaan puhtaaksi kotimaiseksi ruoantuotannoksi”, kirjassa kysytään. Eläimeen sekaantumisessa rikoksen kärsijäksi katsotaan eläimen omistaja, joten koska lehmän omistaja maksaa keinosiemennyksestä, uhria ei ole: lehmä pyyhitään pois yhtälöstä. Gustafsson osoittaa, kuinka toisen – kuten naisen tai toisenlajisen eläimen – objektivointi vie tältä mahdollisuuden olla edes uhri.

Konkreettisemmalla tasolla kertojarusakko tiputtelee osuvia huomioita, kuten miettiessään taidetta: ”Näin jänisnäkökulmasta pakko sanoa, että niissä on sangen ongelmallista materiaalia näytteillä. Vai miltä sinusta mahtaisi tuntua, jos ihmisten muotokuvat olisi maalattu palsamoituja vainajia mallina käyttäen?”

Monesti lihantuotanto ei kuitenkaan nivoudu yhteen riittävän tehokkaasti muun kanssa, että se onnistuisi täysin näyttämään, kuinka samanlaiset valtarakenteet toistuvat eri sorron muodoissa. Sen sijaan monin kohdin toistenlajisten eläinten osuus jää usein irrallisiksi, moneen kertaan käytetyiltä tuntuviksi lisäyksiksi: ”Miehellä itsellään on tapana juoda kahvinsa höysteenä tissimaitoa, vaikkei hän asiaa sillä tavoin mielläkään.” Olisi ollut kiinnostavampaa lukea, kuinka ihmisten muihin eläimiin kohdistuva väkivalta on juontunut orgaaniseksi osaksi valtarakenteita

* *

Lihakirjan aiheet ovat rankkoja, mutta osuvuudessaan se on usein myös lakonisen hauska. Erityisesti miehen aivoitukset ovat kauhistuttavan todellisia. Mies esimerkiksi tietää, että ”nainen pitää eläimistä. Monet naiset pitävät eläimistä, se on naisellista. Miehet voivat pitää koirista, mutta eivät oikeastaan kissoista.” Niinpä hän kertoo tälle, kuinka hän hankki perheelleen kesäkanoja ja sitten tappoi ne, koska kesä loppui: ”Nainen ei saa sanaa suustaan. Mies arvelee tehneensä naiseen vaikutuksen.”

Vaikka osan aiheista käsittely tuntuu jäävän pinnalliselle tasolle ja vievän tehoa Lihakirjalta, se onnistuu kuitenkin nostamaan esiin paljon nimeämättömiä asioita ja niitä mahdollistavia valtarakenteita. ”Mutta eihän kaikki miehet”, kuulen jo tiettyjen piirien vastalauseen. Ja juuri heidän on tämä luettava.

Anna Hollingsworth

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua