Kristiina Wallinin runoissa metafyysinen teesi soi kaikilla tasoilla – arviossa Ilmaan uurtuva

Kuvat: Henrietta Soininen / Tammi

”Taivuttaa kirjainten ääriviivoista uusi muoto, vielä tunnistamaton mutta metsän läpi liikkuva. Kirjoittaa kielioppiin eksyminen tai jokin epäsäännöllinen järjestys. Opetella hyönteisjalkojen merkit,/ ymmärtää/ välttämätön suunnanmuutos (sinne, minne kieli ei yllä)/ jotta perspektiivi olisi odottamaton ja auki.” Siinä yksi ”lingvistisistä ehdotuksista”, joita Kristiina Wallin esittää Ilmaan uurtuvan (Tammi, 2024) ensimmäisessä osiossa tapoina kurottaa kohti jotakin tavoittamatonta ajassa, luonnossa ja kielessä.

Teos vastaa ehdotuksiinsa osoittamalla kiehtovalla tavalla eri kerrostumia niin biologisesti kuin kielellisestikin. Tässä Wallin on temaattisesti tutussa ympäristössä. Hän käsitteli ekologisia ja kielen teemoja myös edellisessä kokoelmassaan, Runeberg-ehdokkuudenkin ansainneessa Meduusameressä (2020), ja kielen ja kommunikaation kyseenalaistaminen on ollut esillä jo esikoisteoksesta Kengitetyn eläimen jäljet (2005) alkaen.

Meduusameri-kritiikissään Kulttuuritoimituksen Erkki Kiviniemi nosti esiin teemana kaiken ykseyden, ja sama ajatus toistuu vahvana myös Ilmaan uurtuvassa. Ihmisen ja luonnon – keinotekoista – rajaa on rikottu eri tavoin posthumanistisessa, ekokriittisessä runoudessa viime aikoina: Wallinin teemat tuovat mieleen esimerkiksi Joel Mäkipuron Periferian (2023), jossa biologia ui sisään ihmisen rakentamaan infrastruktuuriin.

Wallinin kirjoittama ykseys ei kuitenkaan toista mitään kaavaa, vaan teoksen metafysiikka erottuu valtavan moniulotteisena ja kaikenläpäisevänä.

Yksi ykseyden tapa teoksessa on henkilökohtaisen muistin laajentuminen kollektiiviseksi niin, että ihmiskunnan muisti on yhtä mineraalien, tulvaniittyjen, jäätymisen ja ilmakehän muistin kanssa. Teos saa pohtimaan, mitä niin kutsuttu inhimillinen tapa kokea on: miksi uskoa ihmisen erityisyyteen kollektiivisen tajunnan tavoittelun sijaan?

Kollektiivisuus välittyy ennen kaikkea kauniina, luonnollisena tilana. Ihminen, kuten muukin luonto, on ruumiillisesti osa yhtä kiertokulkua, jossa samaa maisemaa ovat ”kihisevä hyönteismassa, solumassa, heräävien silmujen valomassa”, ja ihmisen ”karikeruumis” ”sykkii, syntyy, koduksosituu” sekä ”maatuu, lahoaa ja luopuu”. Tämä kiertokulku esitetään itsessään täydellisenä, ja niin teos tarjoaa lohdullista kuvastoa kaiken katoavaisuudesta ja samalla pysyvyydestä muutoksessa.

Ykseyden rinnalla kielen suhde luontoon ja kielen riittämättömyys toistuvat teoksen läpi. Oleellista tässä ovat välitilat: ”Ei minua kiinnosta tarina, vaan halkeama/ joka syntyy, kun todellisuus pakotetaan kieleksi”.

Kielellisten kuilujen ylittämistä, tai ylittämisen yrittämistä, ei kuitenkaan paeta, ja yksi teoksen teesi on, että jos ja kun kieli ylettää ”kaislikon, metsän tai ihmisyyden ytimeen”, jokaisesta havainnosta ”tulee hieman enemmän totta”. Juuri sinne Ilmaan uurtuva itsessään kurkottaakin: puhuja kieputtaa ”helmiä vesimolekyyleistä ja ilmakehän hiukkasista” tai suree ”katujen purkaantuvaa kudosta, ilmassa törröttäviä/ langanpätkiä ja katkenneita linnunjalkoja”. Runot siirtyvät arkikielestä kohti toisenlaista maailmaa, jossa havaintoja voivat olla hirven hengitys ja molekyylit: tarkalla kielellään Wallin onnistuu luomaan hetkellisiä välähdyksiä laajentuneesta todellisuudesta.

Enempää kuin hetkellisiä välähdyksiä ei voisi vaatiakaan. Teos ei väitäkään tavoittavansa kaikkea, vaan oleellista on, että ”me kannattelemme toisiamme/ sanojen väliin repeävien railojen ylitse”.

Runoihin kuuluvat myös sinne tänne ripotellut alaviitteet, jotka assosioituvat tieteellisen tekstin täsmennyksiin. Tekstilajien törmäyttäminen nostaa esiin nokkelasti ajatuksen siitä, että tieteellistä täsmällisyyttä ei ole, ja avaa sen sijaan uusia merkityskenttiä ja lukutapoja runoihin. Esimerkiksi ”Suuren nisäkkään keuhkoissa puhkeaa kukka” saa rinnalleen alaviitteen ”keuhkoissa räjähtää: sirpaloituva historia juuri nyt esim. lohduttomuustunnottomuustoivottomuus”. Äkkiä semanttinen paino kasvaa eksponentiaalisesti.

Ilmaan uurtuva on filosofiesti kiehtova ja kielellisesti tarkka teos, jossa metafyysinen lähtökohta läpäisee runot perinpohjaisesti.

Anna Hollingsworth

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua