Kirja-arvostelu: Kristiina Wallinin Meduusameren biologispainotteinen kuvasto rakentuu fantasian ja saduin keinoin toivolle, että elävä hiljaisuus olisi vielä kerran totta.

Kristiina Wallin: Meduusameri, runoutta. Tammi, 2020.

On vaikea nähdä, onko Kristiina Wallin kirjoittaessaan tietoinen tietoisien ja alitajuisten ratkaisujensa suhteista. Tämä runoteos Meduusameri houkuttelee vielä enemmän kuin tekijän edelliset kirjat tutkimaan tekstiä seikkailuna kieleen tietoisen ja piilotajuisen välisenä yhteisilmaisuna.

Julia Kristevan kieliteoria teoksessa Revolution in Poetic Language (La révolution du langage poétique, 1974) on mielestäni yhä pätevä kirjallisuudentutkimuksellinen pohjateoria. Siinä jaetaan kielellinen ilmaisu kahteen tasoon, sekundääriseen eli symboliseen ja primääriseen eli semioottiseen. Symbolista kirjoittaja käyttää opitusti ja tietoisesti, noudattaen kielen sääntöjä ja sovinnaisia ratkaisuja. Semanttinen aines tulee kirjoitukseen, mikäli tekijä sallii alitajuisten mielteiden ja siis syvälle torjuttujen tunteiden nousta tekstiin. Se rikkoo totuttuja ilmaisuja yllättävästi, säännöistä piittaamatta.

Meduusamerta voi lukea myös mielikuvituksen kuvavirtana, joka saa vallan faktiivisten tekstikohtien jälkeen, ikään kuin muutama tosilause kyllästyttäisi ja runon olisi pakko lähteä lentoon ja fantasiaan.

Yhtä hyvin koko teosta voi pyrkiä avaamaan maailmankuvana, ja silloin se on vahvasti dystopiaa, ja samalla biologisen tietopohjan visionäärinen kehittely monimutkaisesti yksityiskohtia ryöppyävässä maailmassa.

Kristevalainen näkökulma on joka tapauksessa kiintoisa, siksi että tässä teoksessa faktiiviset kiinnekohdat poikkeuksetta kääntyvät absurdeiksi kuviksi, jotka tulevat jostain muualta kuin aistihavainnoista.

Teoksen kaksi kirjasintyyppiä, normaali ja kursiivi näyttävät ensialkuun jakautuvan päivän (normaali) ja yön (kursiivi) mukaisesti. Alkupuolella on normatiivinen kuvaus ”puiston laidalla” olevan ”siniharmaan kivitalon” huoneesta. Siinä on 12 neliötä. Asunto esitellään vain päiväarkeen viittaavin havainnon.

Äkkiä hypätään kursiiviin:

”Öisin kieli on eri. Sanat katkeilevat ne juutt –
tai jatkuvaa toistoa
variaatioita, unohdusta, maatuvaa, katoavaa, purkautuvaa.”

Edellisellä sivulla on pimeän kirjoitus saanut jo kuvaukset:

”käännähtelevää” ”hamuavaa” ”kuroutuvaa”

Tätä on syytä pitää kielen hahmottumistavan kuvauksena. Se on siis harovaa.

”vertikaalinen ääni, syvenevä humina uurtuvaa, umpeutuvaa”

Myöhemmillä sivuilla normaaliinkin sekoittuu fantastista, mielikuvituksellista ainesta, ja toisaalta myös kursiivissa pyrkii järki määrittelemään, järjestämään oikukasta syväkieltä (jos sitä nyt sellaiseksi voi nimittää). Voisi puhua myös unen kielestä, mikä näyttääkin usein osuvalta:

”etanat ryömivät lattialautojen alta, jättävät kämmenselkään kylmän polun. Makaan polulla poikittain, / heitän pikkukiviä ilmaan eivätkä ne putoa alas.”

Oma lajinsa ovat tieteellisen faktamuodon ottaneet visionääriset määritelmät:

”Hiljaisuuden rakenne on hidas pyörre.”

”Hiljaisuuden mittakaava on veden suhde lumeen.”

”Toivo on luonnonvoima, joka syntyy valon liikkuessa ihmisen sisäpuolella.”

Temaattisesti teoksen keskeisiä motiiveja ovatkin hiljaisuus ja toivo.

Ne näkyvät myönteisinä, pyrkimisen arvoisina mielentiloina.

Analysoidessa teosta näkökulmasta Meduusameri ja aika, löytää valtavan alueen menneisyyden ja nykyhetken biologisesta evoluutiosta ja elämästä. Runoilija kurottaa kohti sekä mennyttä että tulevaa, samalla kun lauseissa vyöryy eliölajeja toistensa perään – en laskenut, mutta reilut sata.

Jotkut lajit toistuvat usein, kuten meduusa, se josta kasvaa tulevaisuuden metafora, mielikuva luonnon uudelleenmuotoutumisesta. Maisema kääntyy, kallistuu ja kieroutuu. Meduusoja ilmestyy joka paikasta, ne työntyvät olemaan maailma itse.

Kielen ja mielen ero

Yksi teema Meduusameressä on kielen riittämättömyys. Kieli on ihmisen väline ja jakaa maailmaa ihmisten tarpeista käsin, ihmisen aistien rajoissa. Se ei riitä ymmärrykseen maailman kokonaistilasta.

”Tämä kaupunki on rakennettu upoksiin, ei vokaalien ja konsonanttien varaan.”

Tämä on hyvin kristevalainen näkökohta. Kielen tullessa syvemmältä, kollektiivisesta tajunnasta, se voi näyttää mielettömältä, mutta sitä kautta se paljastaa uutta. Jungilaisittain: se voi virrata jopa syvältä kollektiivisesta tajunnasta, luonnon muistista.

”Niityllä hevonen vetää rattaissa merta, lainehtii ruokohelpi.”

Edellisen kaltaista kielenkäyttöä runoilija määrittelee: ”Kirjoitan muistiinpanoja solukalvojen signaalit. Maisema kääntyy vinoon ja repeytyy vasemmasta reunasta.”

Pyrkimyksen kuvaus lienee seuraavakin: ”…aavistaa tuntemattomat hermojärjestelmät, maiseman sisäpuoleiset, säikeiset.”

Julia Kristevan teoriassa termi khora tarkoittaa kohtaa, jossa merkitys syntyy. Se voi siis olla soluissa, hermojärjestelmässä, jotain ”sanojen taakse kasautuvaa mykkää”, joka pääsee yön kirjoituksessa kieleen omalla omituisella tavallaan.

Teoksen voi ajatella kuvaavan sitä, että sisäisesti ihminen tietää tuhoutuvansa. Meduusameri on kuoleman lautta, jolla ihminen ei enää kävele eikä seilaa.

Meduusameri on niin täynnä uuskielisiä kuvia, että se on kuin sarja pieniä tauluja ja myös suuria freskoja. Lopulta jopa maailmanlopun video. Kokonaistunnelma ja vaikutelma elämästä on kaoottinen.

Tavoittamaton ykseys

Kiinnostavaa on katsella tätä runoelmaa olemassaolon ykseytenä.

Kielen tavoittamattomissa olevassa maailmassa eliöt läpäisevät toisensa. Elämän biologisessa myrskyssä odottamattomat ilmiöt pursuavat paperille myriadien aistikokemusten painiessa mielikuvituksellisen uudiskielisyyden värirunsaudessa.

Meduusameressä on lajien kirjo levitetty tekstiin, mutta ei linneemäisen eksaktisti vaan kokonaiskokemuksen absurditeettia luovalla vimmalla. Runoilija etsii rajoja, reunoja – kaavat hän on hylännyt, koska hän tajuaa elämän määrittelemisen rajallisuuden. Runouden takaa vilkkuu biologista tietoa kaikkeen elolliseen sisältyvästä ja sitä läpäisevästä pieneliömaailmasta ja aineenvaihdunnasta.

Runoilija on yhtäaikaisesti tiedenainen ja taiteilija. Hän määrittelee mahdotonta, eli sitä mitä näkee toteutuvan edessään tai mielikuvissaan:

Hän joutuu kirjoittamaan sellaisesta, jolle ei ole kieltä, joka on näkymätöntä, olematonta. Hän etsii rajaa, äärtä. Välillä määritellen, välillä singahdellen sanattomasta jotenkin…

”Kirjoitan hitaita sanoja, näkymättömälle lujat ääriviivat”

Tämän runouden takana näyttää olevan vakuuttunut taju kaiken ykseydestä ja luonnonlakien alaisuudesta. Törmäys tällaiseen totuuteen johtaa tietoisuuteen kaiken murtumisesta ja jatkuvasta muutoksesta, jolle ei voi mitään.

On heittäydyttävä todellisuudelle, joka biologisuudessaan ja fyysisyydessään on valtias, mutta maaginen, absurdikin.

Runoilija synnyttää oman kuvauksensa tästä tapahtumisesta. Hän löytää peruselementtejä: ihminen, lokki, voikukka, meri ja meduusa.

Se mikä näkyy, ei ole kaikki: ”huone jonka sisäpuolella on huone”.

Näkymätön on mystisen oloista, runoilija etsii sille kuvausta:

”Öisin huojun itseäni vasten, koska –
sanaton kielioppi kun henkilökohtainen tarkoittaa
simpukoiden valoherkkää.”

Sisäinen väittely

On siis kaksi kirjoittajaa, kuin Julia Kristevan symbolinen (määrittäjä) ja semanttinen (ilmaisija), suoraan khorasta purkautuva, säännöt rikkova.

On sekä kokoava ryhmittelijä että tuntemattoman ja näkymättömän ilmaisija suoraan sisäisestä, niin että …

Tämä kirja on kahden minän osan välistä vuoropuhelua.

Huone on totta, ja ”huoneessa aukko ei-minnekään” on totta. Koko teksti on syntynyt tässä huoneessa, valossa ja pimeässä, näyt ja kielen matkat tuntemattomaan.

Määrittäjä sanoo: ”Jos voisin, ylittäisin rajan johon käsittein hahmotettavat asiat päättyvät.”

Mutta öinen kieli on ”kolhiintuvaa” eikä ryhmity loogiseksi.

Ilmaisija luo näkyä, joka muotoutuu dystooppiseksi ja jossa meduusojen valta kasvaa.

Persoonat ja tunteet

Teoksessa esiintyy persoonapronominien neljä muotoa: yksikön 1. ja 3. sekä monikon 1. ja 3. Toiset persoonat puuttuvat. Kirjoittaja ei puhuttele, hän toteaa. Minä. Hän. Me, he.

Lisäksi on yksi henkilö, pikkusisko, melkoisen roolin kantaja onkin, jos teosta lukee etenevänä, lineaarisena tai kronologisena jatkumona.

Pikkusisko on eräänlainen noita. Hän näyttää hallitsevan todellisuutta jonkin näkymättömän kautta. Hän tulee mukaan, kun on kehittynyt hyytävä kylmyys ja loppu lähenee.

Kerronta on imperfektissä, tapahtuneessa: ”Me kasattiin myyränruumiita ruokakomeroon/ ja joka yö meri hukkui mereen.”

Pikkusisko puhuu kiderakenteista. ”Kun se (pikkusisko on se) sanoi lumi, puutarha routi. Kun se sanoi lumi, olohuoneeseen kinostui.”

Absurdi proosamainen tarinointi pikkusiskosta päättyy kallon halkeamiseen, jolle se vain nauraa. Lopulta tuli ”kaikenhiljaisuus”.

”Pakkanen räjäytti jäälautan. Kun suuret hiutaleet putosivat veteen, se sulki silmänsä. Niin loppui voima.// Se oli meidän pikkusisko. Se puhui meduusoista. Sen suussa lainehti ulappa.”

Ajan loppua mitattiin. Meduusoja hakattiin pitkillä kepeillä ja niiden ruumiit näyttivät muovilta.

Teos päättyy osioon ”Loppusanat: kirjoituksen jälkeen”.

Se on absurdi kuvaus, jonka voisi lukea uudenlaisten olentojen toimien virittelynä maailman tuhoutumisen jälkeen.

Oikeasti se on aavistus, joka saa kielellisen muodon. ”Seeprapäinen nainen kahlaa rantavedessä”. Hän sulkee itsensä pois, unohtaa ajan ja paikan. Ja:

”on jokin toinen ilmansuunta, toisenlainen kallistuma, keino/
mitata sinne minne kirjoitus ei yllä.”

Näin dystooppisen tuhokeskeisen runofantasian lopettaa toivo:

”meduusan hidas liike horisonttiin kuin lopussa alku”

Erkki Kiviniemi