Koukussa-tietokirja näyttää narkomaanin ihmisenä, jonka vastoinkäymisiin kuka tahansa voi samaistua

Kuvat: Juha Metso / Johnny Kniga

Janne Huuskosen ja Miro Hildenin teos Koukussa – vuosi narkomaanien elämää (Johnny Kniga, 2022) vie lukijan syvälle päihteiden käyttäjien arkeen. Sen keskushenkilönä seurataan vuoden ajan Maman elämää. Mama on pitkän linjan huumeriippuvainen, jonka päivärutiineihin kuuluvat ainakin piri, eli amfetamiini, sekä peukku, eli synteettinen muuntohuume MDPV. Suurimmaksi osaksi hän säätää siellä täällä pitkin Itä-Helsinkiä ja muualla pääkaupunkiseudulla kaman ja väliaikaisen asumuksen perässä. Asioiden äidyttyä tarpeeksi huonolle tolalle hän pakenee kuluttavaa huumemaailmaa vanhempiensa luo.

Mama on kirjan tapahtumien aikana iältään yli neljänkymmenen ja ollut huumekuvioissa mukana kauan. Hänellä on lapsia, joiden tapaaminen tai tapaamattomuus aiheuttaa toistuvasti ongelmia ja syyllisyyttä – kuten varmaan kelle tahansa äidille hänen tilanteessaan.

Huumeiden ohella teos kertoo myös asunnottomuudesta. Näkökulma on yksilössä, mutta kokonaisuus saa yhteiskunnallisen ulottuvuuden. Maman kaltainen huumeriippuvainen on jatkuvasti vaarassa joutua kadulle, koska hänen elämäntyylinsä ei sovi vuokranantajille – mutta ei nähtävästi myöskään tuettujen asumismuotojen tarjoajille. Hänet käytännössä heitetään kadulle joka paikasta, johon hän hetkeksi asettuu. Hän saa porttikiellon myös päihderiippuvaisten asuntolaan, jossa hän joskus yöpyy tuttavan luona, vaikka hänelle itselleen ei ole myönnetty sinne paikkaa.

Mama myy passinsa ja hukkaa avaimensa. Hän on välillä alamaailman ilkimysten armoilla. Talven saapuessa ainoa keino päästä pakkasesta sisätiloihin on jatkuva säätäminen ja uudet sekalaiset tuttavuudet.

Hänen kontaktinsa järjestäytyneeseen yhteiskuntaan ovat Kelan byrokratia, ulosotto ja lasten tapaamisoikeudet. Mitään varsinaista yhteiskunnan apua hän ei saa – jos ei lasketa vaikeasti haettavaa ja epävarmasti saatavaa toimeentulotukea. Toimeentulotuki onkin ainoa, mitä hänen tililleen päätyy, muut raha-asiat pyörivät käteisellä. Muu tulo kuin toimeentulotuki voitaisiin ulosmitata ulosotossa, ja toisaalta kaikki muu tilille laitettu raha vähentäisi toimeentulotuen määrää.

* *

Kirjan asetelma on mielenkiintoinen, sillä kirjan pääasiallinen kirjoittaja, toimittaja Janne Huuskonen on entinen käyttäjä. Hän tutustui Mamaan näissä kuvioista jo 1990-luvulla. Kirjan nykyisyydessä Janne on tosin hyvinkin ryhdikäs kaveri. Päihteet ovat hänen kohdallaan jääneet kauas taakse.

Tämä erikoinen kaksoisvalotus herättää monia ajatuksia. Eikö Janne pelkää huumeiden houkutuksia katsoessaan näin läheltä ja intensiivisesti niiden käyttöä? Tällaista kysymystä Janne ei tekstissään käsittele. Ilmeisesti hän on päihteettömyydessään erittäin vahvoilla. Toisaalta touhu kieltämättä näyttää sen verran surkealta, ettei ainakaan lukijalle herää toiveita päästä tällaiseen mukaan. Ehkä huume-elämän näkeminen tällä tavoin ulkopuolelta havainnoiden saattaa päinvastoin vahvistaa päihteettömyyden etujen ymmärtämistä. Siinä teos onnistuu hyvin.

Kuva Mamasta on kiinnostavan monitahoinen. Välillä hän vaikuttaa täysin tolkulliselta, hyvän huumorintajuiselta naiselta. Hän ei ole konfliktihakuinen, ei aiheuta ehdoin tahdoin vaaraa. Janne kirjoittaakin hänen ja poikansa yhteisen hankkeen alussa:

”Olin vienyt Miron Maman luo alun perin siksi, että hän halusi tehdä opiskelujensa lopputyön narkomaaneista, halusi kuvata heitä. Ehdotin Maman kotia kuvauspaikaksi, koska se oli kaikista tuntemistani vaihtoehdoista turvallisin.” (s. 18)

Myöhemmin Janne tiivistää Maman ytimen näin: ”Mama ei kuitenkaan pohjimmiltaan ollut rikollinen. Hän oli koukussa.” (s. 242)

Tästä huolimatta kirjan edetessä mieleeni alkoi yhä useammin nousta Breaking Bad -sarjan lipevän särmikkään huumeparonin, Gustavo Fringin sanat: ”Et voi koskaan luottaa addiktiin.” Esimerkiksi rahan lainaaminen Mamalle johtaa joka kerta samaan tulokseen. Oli syy mikä tahansa, niin varmaa on, ettei huumepiirien ulkopuolelta sisään lainattu raha palaudu takaisin. Huumeet imevät sen kuin mustaan aukkoon: mikä ylittää tapahtumahorisontin, ei voi koskaan palata.

Raha siis kulkee lopulta vain yhteen suuntaan, huumediilerien taskuihin. Riippuvuuden kolkon logiikan mukaisesti velalla on mahdollisuus tulla maksetuksi vain, jos se annetaan huumeita vastaan:

”Hän selitti, että piriä oli ollut vaikea saada. Hänellä olisi lähde, josta saisi hyvää ainetta sopivaan hintaan, mutta saaminen edellyttäisi 900 euron velan maksua, eikä rahaa ollut. Kuuntelin selitystä kauhuissani. Minä en voinut lainata rahaa huumeisiin.” (s. 69)

Tämän virran suunnan muuttaminen on kuin yrittäisi kammeta ikiaikaista jokea uomastaan. Mama on kuitenkin perusluonteeltaan yllättävänkin hyvä ihminen, minkä takia Janne kantaa huolta hänen tunteistaan silloinkin, kun tietää, ettei Mama pysty huumehimoltaan maksamaan häneltä ottamiaan velkoja.

Usein Maman rehelliset ongelmien purkamiset Jannelle herättävät myötätuntoa konkreettisuudessaan ja arkipäiväisyydessään. Hän tuntuu usein haaveilevan samoista asioista kuin niin sanotut tavalliset ihmiset, mutta huumeet laittavat näille haaveille stopin:

”En pysty tekee Kela-hakemusta, koska ei oo pankkitunnuksia. Mulla ei oo koiraa eikä lapsia eikä mitään. En jaksa oikeesti kauan. Haluun pois tästä umpikujasta.” (s. 233)

Vaikka viittasin aikaisemmin alamaailman ilkiöihin, niin mitään kovan luokan huumegangstereita ei teoksessa pyöri. Toki diilerit jäävät taka-alalle siksikin, etteivät he todennäköisesti ole tahtoneet esiintyä kirjassa. Esiin nousee vahvasti käyttäjien käymä kauppa muiden käyttäjien kanssa, mikä johtaa monimutkaisiin velkakuvioihin ja sekavien ihmisten sekaviin riitoihin, joista ei varmaan paraskaan juristi ottaisi helposti selvää.

* *

Huumeriippuvuus on paha juttu – tämä lienee triviaalia ja kaikille jo valmiiksi selvää. Teos näyttää asiasta kouriintuntuvasti ja traagisesti. Se laittaa myös kysymään monia kysymyksiä suomalaisen yhteiskunnan tukiverkoston toimivuudesta.

Mamalla on todettu ADHD, mutta hän on ollut diagnoosin saadessaan nelikymppinen. Tässä vaiheessa hän on jo ajat sitten sukeltanut syvään päähän. Tämä voi olla vähän mustavalkoista, mutta kysyn kuitenkin: miksi hänen sairauttaan ei huomattu ajoissa, miksi hän ei ole saanut oikeaa lääkitystä katuapteekin aineiden sijasta? Miksi Linnakkeeksi kutsutun tukiasuntolan asuntolan ilmapiiri on sellainen, ettei kukaan tunne oloaan siellä turvalliseksi? Miksi sielläkin ongelmien ilmaantuessa ovelle ilmestyvät aina auttajien sijaan vartijat tai poliisit, jotka heittävät ongelmien aiheuttajat ulos?

Teos on kelpo kuvaus narkomaanien todellisuudesta. Se on välillä hauska, yleensä traaginen, joskus koskettava ja yhteiskunnallisesti terävä. Huuskosen teksti on sujuvaa ja elämänmakuista, poikansa Miron kuvat puhuttelevia. Miro avaa välillä omia vaikutelmiaan myös lyhyissä teksteissä, jossa ei kuitenkaan pui laajemmin omaa suhdettaan huumeisiin. Olisi ehkä ollut mielenkiintoista lukea aidosti Jannen tekstistä eroava näkökulma kuvattaviin tilanteisiin, mutta Miro tyytyy lähinnä fiilistelemään yksityiskohtia. Hyvä niinkin.

Kokonaisuus on taitavaa työtä: rehellinen teos tärkeästä ongelmasta, jonka kuvaamisessa ei sikäli ole mitään kauhean uutta. Kuitenkin näkökulman ollessa samalla ulkopuolinen ja samalla myötäelävä teos saavuttaa ihailtavan syvällisyyden ja koskettavuuden tason.

Miikka Vuori

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua