Kirjailijat ja rantojen lumo – arviossa Sanna Nyqvistin Finlandia-ehdokas Rannalla

Kirjat: Tammi / Markko Taina

Kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvist osoittaa kirjassaan Rannalla – miten kirjailijat löysivät meren (Tammi, 2024), että kirjailijoiden kuvaama ranta on osa kulttuurihistoriaa: ihminen muokkaa maisemaa, mutta myös maisema muokkaa ihmistä. Ranta voi olla oleellinen osa tarinaa ja kertoa samalla yhteiskunnasta, sosiaalisista hierarkioista ja aikakauden hengestä.

Nyqvist on ottanut esimerkeiksi viiden eri aikoina vaikuttaneen kirjailijan tuotantoa: Jane Austin, August Strindberg, Marcel Proust, Virginia Woolf ja Tove Jansson. Jokaiselle näistä kirjailijoista meri, rantamaisemat tai saaristo olivat paikkoja, joihin he toistuvasti palasivat niin tosielämässä kuin kirjoissa.

Austen kuvaa 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun englantilaisen maalaisaateliston retkiä rannikolle ja kylpylöihin, Strindbergin maisema on Tukholman saaristossa, Proust palaa aina Normandian rannikolle kuvitteelliseen Balbeciin (tosielämän Cabourg), Woolfille ranta on lapsuuden kesien Cornwall, vaikka Nyqvistin tarkasteleman Majakan tapahtumat Woolf onkin sijoittanut Skotlantiin. Me suomalaiset tunnemme tietenkin Tove Janssonin merelliset teokset Muumeista Kesäkirjaan. 

Nyqvist tarkastelee rantaa myös elementtinä, joka kuvastaa yhteiskunnan muutosta.

Jane Austinin maailman ranta oli joko kaukaisemman ihailun kohde tai korkeintaan kylpyvaunun kautta koettu uimaranta, mutta ennen pitkää monista rannoista on tullut oman aikamme kaupallisesti hyväksikäytetty alue, jossa turistit yrittävät löytää ainutkertaisia elämyksiä.

Nyqvist toteaa Proustiin viitaten, että itse asiassa se ei ole rannikon vakituinen asukas vaan matkailija, jolle ranta tarjoaa autenttisimman ja voimallisimman paikan kokemuksen. Tieto siitä, että on maisemassa vain hetken ja sen menettää, terästää aistihavaintoja.

Tove Janssonin kirjoissa nykylukija voi lukea merkkejä ilmastonmuutoksen tuomista peloista ja meren saastumisesta. Nyqvistin mielestä se ei ole väärin, vaikka Janssonille luonnonkatastrofit olivatkin keino käsitellä sodan kokemuksia.

”Kestävän kirjallisuuden tunnistaa siitä, ettei se jää oman aikansa kuvaksi. Se tarjoaa lukijoille ajasta ja paikasta riippumatta keinoja rakentaa merkityksellistä suhdetta maailmaan.”

Woolfille ranta ei ollut vain fyysinen paikka vaan henkinen tila. Aaltojen äänestä tuli hänen teoksiaan rytmittävä voima, elämän ääni. Traagista kyllä vedestä tuli myös hänen loppunsa, kun hän hukuttautui kesäkodin lähellä virtaavaan jokeen.

* *

Lukijana joudun tunnustamaan, että August Strindberg on minulle saariston kuvaajana tuntemattomin. Hemsöläiset ja muut rannoille sijoittuvat kirjat ovat jääneet lukematta. Olen siis Strindbergin saaristokuvauksessa Nyqvistin kertoman varassa, ja osittain ehkä siksi mieleeni tulivat vaihtoehtoina Ahvenanmaan kuvaajat. Merellä ja saariston maisemilla oli järisyttävä vaikutus esimerkiksi Sally Salmisen Katrinan ihmisiin, eikä saariston kuvaajista voi unohtaa esimerkiksi Ulla-Lena Lundbergin Jäätä.

Nyqvistin valintaa tosin puoltaa ajallinen jatkumo Austenin ja Proustin välillä. Näin siis tutkija asettaa lukijalle haasteen tarttua Strindbergin tuotantoon laajemmin kuin vain Punaiseen huoneeseen ja näytelmiin. Sama pätee Woolfin Majakkaan. Nyqvistin syvällinen pohdinta suorastaan vaatii lukemaan teoksen, joka harmillisesti on toistaiseksi jäänyt lukematta.

* *

Nyqvist kirjoittaa, että meren läheisyys herkistää aistit ja muuttaa tapaa katsoa maailmaa. Ranta toimii myös rajana:

”Kuvaamalla alati liikkuvaa merta jähmeinä vuorijonoina Proust onnistuu tavoittamaan jotakin olennaista rannan rajatilamaisuudesta.”

Proustin rannalla saattoi myös kokeilla olemisen eri tapoja ja uusia identiteettejä. Jos Strindberg oli Nyqvistin mukaan tarkastellut rantaa ja ihmisiä etnografin silmin, Proustilla keskipisteessä oli henkilökohtainen kokemus.

Rannalle sijoittuu usein tarinan oleellinen käännekohta. Austenin Viisastelevassa sydämessä esimerkiksi se on Lymen rannalla tapahtuva onnettomuus, ja Proustin kertoja kohtaa rannalla Albertinen ja rakastuu niin palavasti, että romaani saa uuden käänteen.

* *

Nyqvistin tarkkanäköinen pohdinta pakottaa miettimään, miten suhtautua kirjailijan kuvailemaan maisemaan. Näennäisen staattiset kohtaukset voivatkin johdattaa tarinaa ja tarjoavat metaforia, joita ei pidä ohittaa. Onko kiireisellä lukijalla malttia pysähtyä? Toivottavasti on.

Vaikka Nyqvist tarkastelee kirjojen kautta menneisyyttä, kirjassa on koko ajan läsnä myös nykyhetki ja huoli siitä, mitä rannoillemme ja merillemme tapahtuu:

”Tarvitsemme kirjallisuutta ymmärtääksemme, mitä olemme menettämässä ja mitä voimme vielä suojella.”

Marjatta Honkasalo

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua