Kuvat: Gaudeamus
KIRJAT | Petteri Pietikäinen käy kirjassaan läpi hulluuden historiaa, potilaiden kokemuksia ja mielenterveyden häiriöiden hoitoa eri aikoina potilaskertomusten kautta.
”Waiwaishoitohallituksen tulee pitää huolta siitä, että mieliwikaista, jota waiwaishoito elättää, huolellisesti ja lempeydellä kohdellaan; pakkokeinoja käytetään ainoastaan lääkärin määräämällä.”
ARVOSTELU
Petteri Pietikäinen: Kipeät sielut – Hulluuden historia Suomessa
- Gaudeamus, 2020.
- 424 sivua.
Isä toi Ailin sairaalaan vuonna 1925. Hän kertoi, että Aili oli ollut lahjakas lapsi, kirjoittanut ylioppilaaksi ja toiminut opettajana kyläkoulussa. Hänellä oli ollut vastuullaan 60 lasta, vilkkaita poikia. Siellä hän oli ruvennut kärsimään unettomuudesta ja alkanut nähdä ”kamalia unia” ja kuulla parjaavaa puhetta.
Sairaalassa hän sai ajoittain raivokohtauksia ja oli välillä surullinen ja itkuinen. Toisinaan hän makasi vuoteessaan hiljaa lakanan alla ja useiden kysymysten jälkeen saattoi hitaasti kuiskaamalla sanoa muutaman sanan. Mieliala oli välinpitämätön tai tylsän hyväntuulinen.
Vuodet kuluivat. Vuonna 1931 hänestä kirjoitettiin: joskus kova tarve puhua, voi puhua tuntikausia ja selvittää elämänsä vaiheita. Syksyllä 1936 hänen todettiin olleen levoton ja väkivaltainen muita kohtaan. Vuonna 1947 hän sai sähköhoitoa, joka rauhoitti hänet joksikin aikaa. Vuonna 1953 hänellä oli harhoja, joille hän puhui.
Vuonna 1961 hänen kerrottiin olleen ilman lääkkeitä rauhallinen, mutta tekevän kävellessään nykiviä liikkeitä jaloillaan. 1965 hänen todettiin olevan melko autistinen.
Ailin diagnoosi oli skitsofrenia. Se olikin yleisin sairaus, heitä oli lähes puolet 1900-luvun potilaista.
Suurin muutos mielisairaanhoidossa tapahtui 1950-luvulla, kun modernit psyykenlääkkeet keksittiin. Ne poistivat tai vaimensivat harhaisuutta, hallusinaatioita ja katatoniaa. Ennen sitä uudistuksia oli vaikea tehdä johtuen potilaiden rauhattomuudesta.
* *
Lapinlahteen yritettiin tuoda pakkokeinoista vapaa hoitojärjestelmä jo 1800-luvun puolessa välissä, mutta siitä jouduttiin luopumaan jo parin vuoden jälkeen. Pakkokeinoja olivat esimerkiksi pakkopaidan ja kahleiden käyttö sekä sulkeminen eristyskoppiin. Pyrkimys kuitenkin oli välttää niitä.
Rautalammin kunnan ohjesääntö vuodelta 1898 toteaa näin: ”Waiwaishoitohallituksen tulee pitää huolta siitä, että mieliwikaista, jota waiwaishoito elättää, huolellisesti ja lempeydellä kohdellaan; pakkokeinoja käytetään ainoastaan lääkärin määräämällä.”
Todellisuus oli kuitenkin usein muuta. Osastot olivat usein ahtaita koppeja tai sellejä, joissa mielisairaita säilöttiin. Ikkunoissa saattoi olla kalterit ja joissakin vaivaistaloissa potilaita pidettiin rautakahleissa. Kun kahleista piti luopua, keksittiin häkkisängyt. Häkkisänky oli laatikkovuode, joka peitettiin köysiverkolla hoidokin mentyä maate.
Hoitomenetelmien toimivuutta kuvaa erään lääkärin lausahdus: ”Oli menetelmä mikä tahansa niin aina joku paranee.”
* *
1800-luvulla imeväiskuolleisuus oli erittäin suuri. Keskimäärin joka viides lapsi kuoli ensimmäisen ikävuoden kuluessa. Kirjoittaja tyrmää väitteen, että lapsen kuolema olisi ollut tuolloin jotenkin helpompi kestää, kun se oli niin yleistä. Monien sairastumisen syynä oli lapsen kuolema.
Ääriesimerkkinä tästä oli vuonna 1910 potilaaksi otettu entinen torppari, joka oli menettänyt seitsemästä lapsestaan kuusi keuhkotautiin ja viimeinenkin oli juuri sairastunut samaan tautiin. Sairauden syyksi merkittiin ”uskonnollinen mietiskely liittyen lapsen kuolemaan”.
1800-luvulla ison osan sairaalapaikoista haukkasivat sukupuolitautipotilaat. Meillä oli kuppatautisia paljon johtuen muun muassa tänne sijoitetuista venäläisistä varuskunnista. Esimerkiksi Turun tartunnat lisääntyivät kahdeksankertaisiksi venäläisen varuskunnan asetuttua kaupunkiin 1810-luvulla.
Mielisairaaloiden asiakkaita kuppatautisista tuli siinä vaiheessa, kun spirokeettabakteeri pääsi tekemään tuhojaan keskushermostossa. Neurosyfilis oli yleisimpiä mielisairauksia Suomessa ja muuallakin Euroopassa 1800-luvun alkupuolelta 1950-luvulle saakka.
* *
Petteri Pietikäisen Kipeät sielut (Gaudeamus, 2020) kertoo monia tarinoita ajalta, jolloin mielisairauden ei ajateltu olevan parannettavissa. Mielisairaalaan joutuivat, ne joiden kanssa ei kotona syystä tai toisesta pärjätty. Monien kanssa pärjättiin ja moni myös parantui, vaikka hoidolla ei siihen olisi ollutkaan osuutta. Monet sairaalat olivat lähinnä potilaiden säilytys- ja loppusijoituspaikkoja.
Jukka Halttunen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Mikko Hautalan analyysi maailmasta on omaa luokkaansa sillä hän tuntee historian ja nykyhetken – arviossa Sotaa ja rauhaa
KIRJAT | Niin Washingtonissa, Moskovassa kuin Ukrainassakin palvelleen diplomaatin teos on suositeltavaa luettavaa jokaiselle maailmanpoliitiikkaa seuraavalle.
”Ihanan maksimaalinen” – Harri Henttisestä kasvoi Vesilahden kirkkoherra ja nyt jo puolen Suomen tuntema KirkkoHarri
KIRJAT | Miia Siistonen näyttää, miten julkkiselämäkerta kirjoitetaan oikein: vetävästi, humoristisesti, kohdetta silottelematta mutta häntä kunnioittaen ja avaten ajattelun rajoja.
Niilo Teerijoki muistelee kansakoulunopettajan uraansa Aunuksen Karjalassa – arviossa Uskon ja toivon aikoja
KIRJAT | Kotiseutuneuvoksen puolen vuosisadan takaisissa käsikirjoituksissa kuvataan kolmea kouluvuotta Itä-Karjalan kylissä loppusyksystä 1941 kesään 1944.
Sotiminen Israelissa vaikuttaa siltä kuin sen pitäisi kuulua päivittäiseen uutisannokseen – arviossa Hannu Juusolan Israelin historia
KIRJAT | Maailmanyhteisö on neuvoton, kun ne, joilla on aseita ja voimaa takanaan, tekevät mitä lystäävät. Siksi Hannu Juusolan tuntevat kaikki ajankohtaislähetyksiä seuraavat tv-katsojat.
