Kiistellyn kirjailijan jäämistöstä löytynyt romaani on kuumeinen kuvaus sodan hirviömäisyydestä – Louis-Ferdinand Célinen Sota

Louis-Ferdinand Céline vuonna 1932. Kuva: Agence de presse Meurisse / Public Domain

Ranskalaista Louis-Ferdinand Célineä (oik. Louis-Ferdinand Destouches, 1894–1961) pidetään yhtenä tärkeimmistä 1900-luvun eurooppalaisista kirjailijoista. Hänen teoksiaan ovat ihailleet niinkin erilaiset henkilöt kuin Ranskan entinen presidentti Nicolas Sarkozy (s. 1955) ja yhdysvaltalainen kulttikirjailija Kurt Vonnegut (1922–2007).

Erityisesti Célinen pääteoksena pidetty Niin kauas kuin yötä riittää (1932) on nostettu ranskalaisen kirjallisuuden kaanoniin. Samalla kirjailijaa on seurannut varjona hänen antisemitisminsä ja yhteistoiminta saksalaisten kanssa toisessa maailmansodassa.

Célinen kirjoitus tuntuu nykysilmin luettuna edelleen nyrkiltä päin naamaa, Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin (1856–1924) sanomaksi väitettyä mutta mahdollisesti keksittyä sitaattia mukaillen ”historialta, jonka on kirjoittanut salama”.

Wilsonin oletettu lausahdus liittyi D. W. Griffithin (1875–1948) rasistiseen Kansakunnan synty -elokuvaan (1915). Sitaatti sopii toki Célineenkin, joka joutui toisen maailmansodan aikaan pakoilemaan ranskalaisia viranomaisia ja tuomittiin poissaolevana kuolemaan, kunnes armahdettiin vuonna 1951.

Sodan melskeessä Célineltä katosi useita käsikirjoituksia, yhteensä noin 6 000 sivua, jotka löytyivät vasta muutamia vuosia sitten. Käsikirjoitusten aitous on pystytty todistamaan. Ranskalainen laatukustantamo Gallimard julkaisi kaksi käsikirjoituksista pian, ja ne herättivät ilmestyttyään suurta mielenkiintoa.

Sodan lihamylly

Ensimmäinen julkaistuista käsikirjoituksista on La guerre, joka on julkaistu suomeksi nimellä Sota (Siltala, 2024). Lyhyt teos sijoittuu ajallisesti suunnilleen Niin kauas kuin yötä riittää -romaanin kuvaaman ajanjakson alkuun, mutta on oma kokonaisuutensa.

Sota kuvaa Ferdinand-nimisen päähenkilön vammautumista ensimmäisessä maailmansodassa ja lojumista sotilassairaalassa kuolevien ja haavoittuneiden keskellä. Jöötä pitää ylihoitaja L’Espinasse, joka hyväksikäyttää avuttomia miehiä seksuaalisesti. Selviytyjät taas eivät muuta halua kuin päästä vapauteen ja kauas rintamalta, seksin, ruoan ja muiden aistinautintojen maailmaan.

Célinen teokset ovat osin omaelämäkerrallisia. Teoksen esipuheessa elämäkerturi François Gibault (s. 1932) toteaa monien yksityiskohtien pohjautuvan ainakin osittain kirjailijan edesottamuksiin. Toisaalta osa väitteistä on liioittelua. Célinen on esimerkiksi huhuttu tehneen lapsen sotilassairaanhoitajan kanssa, mikä ei liene todenmukaista. Kirjailija silti haavoittui pahasti ja kärsi vammojensa tuottamista kivuista koko elämänsä. On myös mahdollista, että hänelle tehtiin vammojen takia myöhemmin trepanaatio.

On selvää, että kokemus on joka tapauksessa ollut kirjailijalle traumaattinen ja vaikuttanut hänen maailmankuvaansa ja kirjoituksiinsa. Se näkyy myös Sodassa, joka kuvaa taisteluiden järjettömyyttä periksiantamattomalla ja humanisoivalla tavalla. Humanisoiva ei tässä tapauksessa tarkoita pään paijaamista vaan säälimättömän kyynistä raivoa.

Kulttuurit ja kulttuurihenkilöt suhtautuvat menneisyyteen kovin eri tavoin. Gibault ei mainitse Célinen rötöslistasta sanallakaan. Journalisti Oliver Kamm (s. 1963) on kutsunut Célineä hyväksi kirjailijaksi, joka tulisi kuitenkin unohtaa. The New Yorkerin mielipidekirjoituksessa taas Adam Gopnik (s. 1956) ei pääse kunnolla edes kirjan sisältöön, koska Célinen juutalaisvastaisuus oli vastuunsa tuntevalle kriitikolle liikaa.

Totuus on jossain välissä. Célinen luonteen monimutkaisuus ja pimeät puolet ovat tunnettuja tosiasioita. Silti, jos mitään hänen kirjoittamaansa teosta, erityisesti tätä ilmeisesti joskus 1930-luvulla kirjoitettua, ei voida tarkastella muuten kuin antisemitismin näkökannalta, kirjallisuuskritiikki ja kirjallisuus on tehnyt itsensä turhaksi. Yhtä hyvin voisimme silloin lukea kirjailijoiden Wikipedia-profiileja ja jättää teokset kokonaan lukematta. Sellainen ratkaisu sopii monille, jotka eivät halua vaivata päätään vaikeilla eettisillä kysymyksillä, mutta älyllisesti rehellistä se ei ole.

Olkoon kirjailijan luonne mikä tahansa, Sota on romaani, joka puhuttelee erityisesti nykyisenä maailmanaikana. Lihamylly pyörii jälleen Euroopan maaperällä, ja saatamme olla kävelemässä, kuin unessa, jälleen kohti uutta suursotaa.

Visvan hyökyaalto

Romaanissa ei ole antisemitististä sisältöä. Sota on silti todella raadollinen teos. Se kuvaa niin naisia kuin miehiä täysin säälimättä. Päähenkilömme, Ferdinand tai ”Loulou”, kuten häntä paikoin kutsutaan, tarkkailee kanssaeläjiään säälimättä ja heidän heikkouksiaan liioitellen. Hänen sisäistä elämäänsä tukevat kuvaukset ympäristöstä, joka on, sotasairaalassa kun ollaan, täynnä verta ja eritteitä.

Kirjan ”romanttinen sankaritar” on haavoittuneita sotilaita katetrilla kiduttava ja sairaalan kellarissa ruumiin sekaantuva sadistinen sairaanhoitaja L’Espinasse. Louloun ystäväksi taas tulee misogynistinen teini Bébert, jonka suurin unelma on parittaa tyttöystäväänsä Angèlea rahasta rikkaille porsaille. Bébert musertuu vinkuvaksi lapseksi, kun paljastuu, ettei mielitietyllä ole aikomustakaan toimia prostituoituna kuin yksityisyrittämisen hengessä.

Mutta, Céline tuntuu sanovan, ainakin nämä elukat ovat juuri sitä mitä ovatkin. Vielä pahempia ovat sodan todellisuudesta irtaantuneet siviilit, porvarit, jotka vain muutamien kymmenien kilometrien päässä rintamalinjan todellisuudesta ihastelevat hulppeiden talojensa taideaarteita ja paheksuvat tykinjylystä kuuluvaa meteliä. He eivät halua nähdä sodan todellisuudesta muuta kuin kunniamitalit ja jaksavat huolehtia vain omien bisnestensä rahavirroista.

Kokonaisuuden kruunaa tekijän huumorintaju, joka perustuu kasautuvien vastoinkäymisten ja niljakkaiden yksityiskohtien synnyttämälle katarsikselle, joka saa paikoin farssimaisia piirteitä. Lakoninen ja lähes välitön nauru on ainoa pakokeino. Kaikki sankarillisuus on pyyhitty pois, kuten Ferdinandin kyynisessä suhtautumisessa omiin taistelutovereihinsa:

”Ne oli joka tapauksessa kateellisia. En minä kuitenkaan esitellyt sitä mitalia. Panin sen vain lähtiessäni kaupungille. Cascaden mentyä ei ollut ketään pitelemässä minua pystyssä jos sain huimauskohtauksen ja aloin horjua. En kauheasti veljeillyt niiden kusipäiden kanssa. Alettiin käydä toistemme iholle. Ja niin sankaria kuin itse kukin enemmän tai vähemmän oli, ne olivat kaikki teeskentelijöitä. Siitä todistaa sekin ettei L’Espinassesta tai siitä mitä tapahtui sairaalan kellarissa koskaan puhuttu. Puhuttiin pelkästään sellaisesta millä ei ollut merkitystä. Pahimmin haavoittuneet ja visvaisimmat pitivät turpansa kiinni. Kuolemaatekevät olivat kaikkea muuta kuin vilpittömiä. Näin niiden leikkivän kuollutta kun L’Espinasse meni ohi. Se on totuus. Seurasin tarkkaan sitä hutsua mukataivaallisine huntuineen kun se kävi kutittelemassa pahimmin silvottuja ja valmisteli riemukkaita katetrointejansa ja pohdin mielessäni että se saattoi olla pohjimmiltaan oikeassa. Se etsi rehellisyyttä ja toisilta sitä ei löytynyt. [– –]”

Sota on siitä erilainen ”sotakirja”, että niin kuin kirjailijan tunnetuin teos Niin kauas kuin yötä riittää, se ei kuvaa paljoa itse taisteluita. Kirja alkaa Ferdinandin haavoittumisella ja taistelun jälkeisellä kaaoksella, mitä seuraa surrealistinen matka takaisin omien rintamalinjojen taakse. Harhat sekoittuvat todellisuuteen ja väistyvät vasta, kun saavutaan saastaisen lasaretin huomaan ja alkaa paraneminen. Célinen kannanotto sotaan on se, miten se leikkaa läpi koko yhteiskunnan ja sen kerrosten. Taistelut käydään kentällä, sodan todellisuus on kuitenkin monimutkaisempi ja laaja-alaisempi. Sodan tahrat pysyvät sen kokeneissa ihmisissä ja saavat näkemään todellisuuden toisin.

Vaikka surrealismi vähenee, tekstin alussa puhkeava kuumeisuus kantaa läpi teoksen. Romaanista puuttuvat Célinen sanataiteelle olennaiset ja tekstiin rytmiä luovat ellipsit, mutta hänen muista teoksistaan tuttu huohottava rytmi tulee esiin lyhyissä ja toteavissa virkkeissä, jotka räjähtävät ihmisvihaisiksi sanaryöpyiksi. Myös pilkutus on varsin luovaa, millä tarkoitan, ettei sitä usein ole. Edes käännöksessä ei jää epäselväksi, kuka on teoksen kirjoittaja.

Teos on epätäydellinen, sillä se on koottu Célinen ensimmäisen luonnoksen perusteella. Koska se on julkaistu suunnilleen sellaisenaan, henkilöiden nimet saattavat vaihtua lennosta toisiksi. Painos ei erottele, esimerkiksi kursiivein, mitkä ovat Célinen mahdollisesti myöhemmin lisäämiä katkelmia ja mitkä eivät.

Tästä huolimatta Sota on yllättävän ehjä teos. Sen juonenkaari on selkeä ja kokonaisuus yhtenäinen. Hahmot luonnostellaan rikkain sanankääntein julmiksi karikatyyreiksi. Ville Keynäsin suomennos yrittää tavoittaa Célinen kirjakieltä ja puhekieltä yhdistävää tyyliä, mutta niin kuin aiempien Céline-käännösten tapauksessa, en voi (heikosti ranskaa taitavana) vannoa tavoittaako suomi Célinen usein ylistetyn kyvyn hyödyntää slangia ja työväestön puhekieltä. Toinen Célinen jäämistöstä löytynyt käsikirjoitus, Sodan jatko-osa Londres ilmestyy Siltalalta näillä näkymin ensi vuonna.

Mikko Lamberg

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua