Kevät 1918 vielä kerran – Tuomas Hoppu perkaa sisällissodan ison kuvan takaa esiin tavallisten taistelijoiden koskettavat tarinat

FT Tuomas Hoppu. Kuva: Kari Pitkänen

Kirjoitan tätä tekstiä 6. huhtikuuta 2023. Saman päivän aamuna, 105 vuotta aikaisemmin, Suomen valkoisen armeijan joukot tekivät viimeisen hyökkäyksen Tampereen Epilässä.

Toiselta suunnalta valkoiset alkoivat kivuta tuolloin Pirkkalaan kuuluvalle Pispalanharjulle. Kaksi valkoista everstiä oli matkalla rautatieasemalta Aleksanterin kirkolle ottamaan vastaan punaisten antautumista.

Oli kulunut tuskin kahta kuukautta siitä, kun valkoiset ja punaiset joukot olivat tarttuneet aseisiin, ja Suomen sisällissota oli alkanut. Se oli kääntymässä nopeasti valkoisten eduksi, sillä hallituksen joukoista oli kasvanut oikea armeija. Aatteensa kantamat, mutta kurjasta huollosta kärsineet punaiset tulisivat jäämään sekavaksi vallankumousjoukoksi sodan loppuun saakka.

Siihen ei kuluisi enää kauan. Aivan Tampereen valtauksen alla pääsiäispyhinä saksalaiset joukot nousivat maihin Hangossa, punaisen armeijan selustassa. Alkoi perääntyminen kohti Lahtea, jossa sota sai verisen sinettinsä. Yli 700 punaista ammuttiin oikopäätä, vankeja otettiin viisinumeroinen määrä.

Kolme kirjaa sodasta Hämeessä

Veljessota jätti nuoreen kansakuntaan rujot jäljet. Hämmästyttävän nopeasti ne tasoitettiin jakamalla viljelysmaata, kehittämällä sosiaaliturvaa ja takaamalla poliittiset oikeudet ainakin sosiaalidemokraattiselle vasemmistolle. Talvisodan kohtasi yhtenäinen kansa. Silti ”punakapinan” jälkiä on pesty pois ja sovitustyötä tehty meidän aikaamme asti.

Voi vain kysyä, kauanko sama tulee kestämään Ukrainassa.

Helposti luulisi, ettei yli sadan vuoden takaisista ja runsaasti tutkituista tapahtumistakaan löytyisi enää mitään uutta ja kiinnostavaa. Arvio on väärä.

Sen osoittaa todeksi Pirkkalassa asuva vapaa historioitsija, FT Tuomas Hoppu. Hän on kirjoittanut sisällissodan Hämeen alueen taisteluista kolmeosaisen kirjasarjan. Siitä ulkona on nyt kaksi osaa, Vilppulasta Tampereen porteille (2022) sekä Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta (2023). Trilogian päättävä Tien päänä Lahti ilmestyy ensi vuonna. Sarjan kustantaa Vastapaino.

Vuonna 2020 Hopulta ilmestyi omakustanteena myös Tampereen vankileirin historiaa 1918 selvittänyt kirja Toivon ja epätoivon aika – yhteensä siis yli tuhat sivua tekstiä sisällissodan tapahtumista ja ihmisistä.

Moni tieto on tarkentunut

Tuorein 2020-luvulla tehty tutkimus tarkentaa ja täsmentää monia niistä tiedoista ja luuloista, joita sotatapahtumiin liittyy. Esimerkiksi paikka- ja aikatiedot ovat tarkentuneet selkeästi siitä, kun professori Heikki Ylikangas vuonna 1993 julkaisi kiitetyn ja palkitun Tie Tampereelle -teoksensa.

Aika on tasoitellut muitakin Tampereen valtaamiseen liittyviä syytöksiä ja uskomuksia. Mitään koston bakkanaaleja kaupungissa ei nähty, vaikka toisinkin on väitetty.

”Sairaaloista kyllä haettiin teloitettaviksi yksittäisiä punavankeja, mutta verilöylyjä ei tapahtunut”, Hoppu tarkentaa haastattelussa.

Kaupungista ei löydy myöskään nimettömiä punavankien joukkohautoja. Kalevankankaan multiin toki laskettiin noin 2 500 punaista, mutta lähes kaikki heistä tunnetaan nimeltä. Tarkasta kirjanpidosta huolehtivat valkoiset itse.

Tampereella ammuttiin välittömästi sotatoimien päätyttyä noin 200 punaista. Valtaustaisteluissa heitä menehtyi noin 1 200, valkoisia puolestaan 800. Kaupungista otettiin 11 000 punavankia.

”Lohduta äitiäni ja kiitä kasvatuksesta”

Tuomas Hopun suuri ansio on sodan pitkän kaaren piirtämisessä ja hahmottamisessa. Liikkeelle lähdetään Vilppulasta, maakunnan vähemmän tunnetuista sotatapahtumista, ja päädytään 75 000 asukkaan ja pakolaisen Tampereelle, pohjoismaiden suurimpaan sisämaataisteluun.

Hoppu selostaa ylätason tapahtumat, mutta palauttaa fokuksen kiitettävästi tämän tästä tavallisen rivimiehen ja -naisen tasolle. Yksi heistä on kaartilaispäällikkö Arvi Pakkala Juupajoelta.

Hoppu esitteli hänet kirjan 1. osassa, ja maininta poiki yhteydenoton Pakkalan sukulaiselta. Kävi ilmi, että Tampereelle päätynyt Pakkala oli kirjoittanut kotiin taistelujen keskeltä. Perhe oli hänelle hyvin läheinen, mutta kirje jäi hänen viimeisekseen:

”Kiitos kaikesta, lohduta vanhaa äitiäni ja kiitähän kasvatuksesta. Kasvata poikamme hyveessä ja kurissa, ole heille puolestani tuki, olen heistä levollinen sillä tiedät sen varmaan että heillä on nerokkuutta ja voimaa joka on apu elon tiellä.”

Jotenkin kirje löysi perille, mutta Pakkalaa itseään sota ei säästänyt. Valkoiset teloittivat hänen Pälkäneellä, perämätiedon mukaan vasten vanhan rauniokirkon seinää.

Pakokauhu masensi ylipäällikön

Sisällissota piirtyy Hopun teksteissä eteen sekavana, likaisena ja usein hätäisenä ellei suorastaan improvisoituna tapahtumasarjana, jossa pienet ihmiset lähinnä yrittävät pyristellä mukana. Mutta sellaistahan sota yleensä on, ja paljon vähemmän yleviä ja sliipattuja sankaritarinoita.

”Miehissä vallitsee yleinen pakokauhu; ne tulevat komppanioittain… Kyllä minä ainakin näen asiat niin saatanan surkeana, ettei sanoa voi”, pohjoisen rintaman ylipäällikkö Hugo Salmela tilitti katkerana tovereilleen Helsinkiin.

Hopulla on oikolukua vaille valmiina Salmelan koko elämäkerta. Siinä hän muuten asettuu toiselle kannalle kuin Salmelan kuolemasta kirjoittanut Kimmo Lehtimäki: Hopun mukaan Salmelan tappoi kuin tappoikin pudonneen käsikranaatin räjähdys, ei tykistökranaatti-isku.

”Varmaan on jo aika päästää Tampereen taisteluista irti”, historioitsija arvioi.

Tuomas hoppu seisoo paikassa, jossa Tampereen piiritys sinetöityi. Valkoiset katkaisivat pääradan Lempäälän eteläpuolella, ja punaiset jäivät mottiin. Kuva: Kari Pitkänen

Ilman syytöksiä ja kiihkoa

Irrottautuminen saattaa osoittautua vaikeaksi, kun muutkin kaivavat tapahtumista esiin tuoreita kulmia. Yksi niistä on tänä keväänä ilmestynyt Pertti Rajalan teos Helmi Haapasen Kapinakirja – Muistikuvia vuoden 1918 kapinasta Tampereen Amurissa (Warelia, 2023). Risto Ojanen käsitteli teosta Kulttuuritoimitukseen kirjoittamassa jutussaan.

Helmi Haapanen oli kirjoittajan täti, joka koki Tampereen valtauksen 17-vuotiaan työläisnaisen näkökulmasta. Onnekseen Rajala ymmärsi haastatella hyvämuistisen sukulaisensa jo 1980-luvulla ja tallentaa näin silminnäkijäkertomukset kotimaisesta kaupunkisodasta.

Tuomas Hoppukin kirjoittaa lukijoilleen ilahduttavan sujuvaa ja ilmavaa tekstiä, joka vie tapahtumia eteenpäin kuin parasta jännityskertomusta. Hän itse ei tuomitse tai kiihkoile suuntaan taikka toiseen – siihen ei ole enää yli sadan vuoden jälkeen mitään tarvetta. Pieniä huumorin pilkahduksiakin mahtuu mukaan:

”(Lauri) Itkosen sota oli ohitse. Hän pääsi sairaalasta juhannukseksi kotiinsa Hämeenlinnaan. Miehen omien sanojen mukaan hänen oikea jalkansa jäi kymmenen senttimetrin korkeudelta saakka polven yläpuolelta iäksi Tampereelle.”

Karttapiirrokset helpottaisivat

Kirjasarjan ainoat puutteet löytyvät karttapiirroksista ja kuvituksesta. Niitä ei yksinkertaisesti ole.

Tamperelaiselle tai edes pirkanmaalaiselle lukijalle sotatapahtumien seuraaminen ei ole onneksi mahdotonta vain paikkakuntien ja luontokohteiden nimien perusteella. Muualla Suomessa tilanne voi olla toinen ja joukkojen ja ihmisten liikkeitä melko mahdotonta hahmottaa.

Kirjasarjaan kannattaa kuitenkin tarttua. Vaikka vain muistaaksemme kirjailija Juhani Siljon kohtalon tai laulaja Mauno Kuusiston vaikeat lähtökohdat.

Kuusisto ja hänen sisarpuolensa jäivät täysorvoksi Tampereen taistelun jälkeen, kun ensin Lydia-äiti ja sitten punaisten puolella taistellut Yrjö-isä kuolivat espanjantautiin. Se ei estänyt Kuusiston myöhempää nousua kotimaisen viihteen ja oopperan huipulle.

Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua