Keskustelevaa runoa – arviossa Arto Lapin Eranto

Kuvat: Ulla-Maija Svärd / Enostone

Eranto (Enostone, 2024) tarkoittaa maantieteellisen napapohjoisen ja kompassin näyttämän neulapohjoisen välistä eroa, joka pitää suunnistuksessa ottaa huomioon. Kirjan nimi voisi viitata vaikeasti löydettävään reittiin samoin kuin mytologiassa Skyllan ja Kharybdiin välistä kulkevan kapean salmen läpi purjehtivalla Odysseuksella oli haasteena. Sigmund Freud käytti haastetta vertauksena lapsen kasvattamisen vaikeuteen rakkauden ja rajojen yhtäaikaisena huomioonottamisena.

Mottona Arto Lapin teoksessa esitetään Henri Matissen viittaus Goncourtin veljesten mainintaan siitä, kuinka japanilaiset taiteilijat vaihtoivat nimeään usein suojatakseen vapautensa.

Runoilijan nimi kirjan kannessa on tarkoituksellisen häivytetty, ja jo alkupuolella lukee.

”Minulla ei ole nimeä,
minulla on silmäpussit ja roikkuvat posket
ja kuiskaaja huutaa jo seuraavaa virkettä”

Runoilija tahtoo sanoa, ettei hän ole itsenään runotekstien takana, tai että sillä ei ole merkitystä. On osattava häivyttää itsensä niin, ettei merihirviö Kharybdis huomaa, ja päästävä hiipimään sen ohi.

Niinpä on piilotettava itsensä myös toisten puheeseen ja otettava keskustelukumppaneiksi viisaita naisia. Näihin rooleihin kelpaavat amerikkalaiset lyyrikot Emily Dickinson ja Amy Lowell. Edelliseltä Lappi käsittelee ensin semanttisesti etenevän Luonto-runon, pilkkoo sen säkeisiin, joista kirjoittaa omat versionsa.

Amy Lowell ei ole Suomessa yhtä tunnettu kuin Dickinson. Hänen runosarjansa Twenty-Four Hokku on a Modern Theme on vuodelta 1921. Nämä runot Lappi kääntää ja kirjoittaa jokaisen viereen oman vastineensa sarjassa Se päivä oli onnellinen. Tämä kokonaisuus on todella kiehtova. Lappi avaa ja jatkaa Lowellin hokkuja, jotka ovat kolmirivisiä, alun perin japanilaisen renga-runon alkusäkeistöjä, joista Masaoka Shiki muotoili ja popularisoi haikun. Lutherin tavoin Lappi katekismusoi lyhyet tekstit, mutta tekee sen lyyrisen kauniisti ja sisäistyneesti pohjatekstiä kunnioittavasti jatkaen. Yhden selitysrunon hän on omistanut Wislawa Szymborskalle.

Seuraavaksi käydään keskustelua William Blaken Tyger, tyger, burning bright -runon kanssa. Senkin Lappi on kääntänyt uudestaan, hieman eri tavalla kuin Niilo Rantala ja Risto Ahti. Omat säkeistä kirvonneet tekstit ovat hieman analyyttisempiä kuin Lowellista syntyneet, mutta erittäin mielenkiintoisia piiloutumistapojen käsittelyjä.

Viimeiseksi osastossa Tiedän varmasti tarkan paikan on keskustelukumppanina taas Emily Dickinson. Säkeestä ”enkä merta milloinkaan” Lappi kirjoittaa muun muassa:

”Sadasta pälkähtävästä
saa talteen yhden, loppujen lopuksi
se on hyvä saldo”

Loistava intertekstuaalinen teos, jossa runous keskustelee.

Erkki Kiviniemi

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua