”Kaikki se, mitä olen oppinut kirjoittamisesta, perustuu toisten kirjailijoiden teosten lukemiseen” – Hannu Mäkelän Kirjoittamisen ilo

Hannu Mäkelä. Kuvat: Auli Närevuori-Mäkelä / Kirjapaja

Alussa ei ole sana vaan runko, struktuuri, talon luonnos. Sen varaan ripustetaan lauseet ja sanat. Ja sitten hiotaan ja viimeistellään. Kirjailija on ensin arkkitehti ja ryhtyy sitten rakennusmieheksi.

Tämä on pelkistettynä Hannu Mäkelän tapa kirjoittaa kirja. Mutta mitä kaikkea muuta tarvitaan, jotta kirjoittaminen olisi iloa, siitä Mäkelä kertoo – pukee ajatuksensa sanoiksi – uudessa kirjassaan. Mäkelä ajattelee selkeästi ja siksi tekstikin on selkeää, kuin puhetta kuuntelisi. Välillä rönsyilee ja muistuu mieleen juttu, toinen asia, anekdootti tai henkilö, mutta sitten palataan asiaan ja jatketaan alkuperäiseen suuntaan.

Kirjailija, taiteen akateemikko Hannu Mäkelä (s.1943) on julkaissut yli sata teosta, ensimmäiset vuonna 1965. Tuotantoon mahtuu romaaneja, runoteoksia, lastenkirjoja, näytelmiä ja kuunnelmia sekä tietokirjoja. Nyt käsillä oleva kirja on yhtäältä eräänlainen pienoiselämänkerta sellaisena kuin Mäkelän elämä näyttäytyy kirjoitettujen kirjojen kautta. Toisaalta Mäkelä antaa hienovaraista opastusta niille, jotka mahdollisesti pohtivat kirjan kirjoittamista tai peräti kirjailijan uraa. Samalla tämäkin Mäkelän kirja on väkevä puheenvuoro sivistyksen puolesta ja taistelusta maailman tyhmistymistä vastaan.

Kirjan epilogissa ”Voiko kirjoittamista opettaa?” Mäkelä on ankaran pohdinnan jälkeen vieläkin epäröivä ja vastaa kysymykseen kiertäen:

”Oppivainen oppii. Jos halun ja innostuksen tukena on oma ääni ja omaa sanottavaa, voi kirjailijaksi tulosta haaveilla. Voi myös toteuttaa haaveensa, kun löytyy tarpeeksi voimaa ja sitkeyttä kursia kokoon se mitä kokemuksista ja maailmasta on löytänyt.”

Miten tullaan kirjailijaksi – case Mäkelä

Kirjailijan uran alku sijoittuu 15 vuoden ikään ja tunteiden purkautumiseen runoiksi; tästä edelleen Pentti Holapan kutsusta Yleisradion pöytälaatikkokirjailijoiden palstan vierailevaksi keskustelijaksi ja Ylioppilaiden kulttuurikilpailun proosasarjan voiton siivittämänä Tuomas Anhavan talliin Otavaan. Ja loppu onkin kirjallisuuden historiaa.

Otavan nuori kustannustoimittaja pystyi työllä ja tuskalla yhdistämään virkatyönsä ja kirjoittamisen. Työympäristö oli inspiroiva, mutta työssään Mäkelä koki kiusaantumisen tunnetta, kun työnä oli lukea – ja pääsääntöisesti hylätä – toiveikkaiden wannabe-kirjailijoiden käsikirjoituksia samalla kun itse aamupuhteina kirjoitteli omia tekstejään, tarkoituksella saada ne julkaistuksi. Vapaaksi kirjailijaksi ryhtyminen vuonna 1987 oli aluksi vapautta ja huumaa, mutta arki ja elämä itse palauttivat ja pelastivat kirjailijan kaidemmalle polulle.

”On elettävä sellainen elämä, että syntyy kirjailija.” Mäkelä jäljittää Erno Paasilinnan nimiin usein laitetun opinkappaleen varsinaiseksi lähteeksi Tuomas Anhavan, joka monella tapaa oli Mäkelän kaipaama isähahmo kirjailijan uran alkuvaiheissa.

Eletyn elämän osalta Mäkelä takuuvarmasti täyttää kirjailijalle asetetut vaatimukset. Tarkemman kuvauksen tästä saa Mäkelän viidestä Tammen julkaisemasta omaelämänkertateoksesta: Muistan: lapsuus (2011), Muistan: nuoruus (2012), Muistan: elämän oppivuodet (2014), Muistan: Otavan aika (2015), Muistan: vapaus (2016).

Lukeminen on hyvän kirjoittamisen oppaista parhaita

”Joka tapauksessa omalla kohdallani kävi näin: kaikki se, mitä olen oppinut kirjoittamisesta, perustuu toisten kirjailijoiden teosten lukemiseen. Ja sitten niihin seikkoihin, jotka eivät sen ihmeellisemmiltä tunnu: aitouteen ja vilpittömyyteen. Näistä kolmesta haluan aina pitää kiinni.”

Vuonna 2012 julkaistussa teoksessa Lukemisen ilo: eli miksi yhä rakastan kirjoja (Kirjapaja) Mäkelä valottaa omaan elämäänsä ja kirjailijan uraansa vaikuttaneita kirjoja. Teos on samalla väkevä puheenvuoro lukemisen, lukutaidon, kestävän kirjallisuuden ja sivistyksen puolesta; kuten niin monet muutkin Mäkelän kirjat. Nyt käsillä olevassa teoksessa nousee esiin monia helmiä Mäkelän omasta lukemisen historiasta. Proosan kohdalla Mäkelä tunnustaa Tsehovin suurimmaksi opettajakseen. Tai ei hän tätä suoraan sano, vaan:

”Onko Tsehov sittenkin ollut suurin opettajani proosan teossa, ja jos, mitä hän on opettanut? Ainakin sen, ettei mitään pidä sanoa suoraan, vaan kaikki pitää kuvata, mutta kuvata niin, että lukija itse kykenee asian ymmärtämään.”

Säkeitä taivaasta

”Proosa kirjoitetaan, runo annetaan.” Tämä maksiimi perustuu Mäkelän omaan vahvaan kokemukseen siitä, että runojen sanat annetaan kuin taivaasta. Ääni alkaa puhua päässä, säkeitä tulee vauhdilla ja ne on äkkiä kirjoitettava ylös, sillä sanojen tulvaa ei kestä pitkään, ääni hiljenee, sanat katoavat ja sitten ”päässä on enää vain tyhjyys, se tuttu”. Mäkelä tunnustaa tajuavansa yhä paremmin sen, miten juuri runous, sen kirjoittaminen on pitänyt häntä maailmassa ja hengissä. Kun tunteet purkautuvat säkeisiin, sielu saa rauhan.

Tapahtuipa niinkin, että Venäjä – silloin Neuvostoliitto – vapautti sattumuksen kautta Mäkelän kahden vuoden kirjoittamattomuuden pinteestä; kolmen päivän pikavisiitiksi kutistunut matka Kalininin kaupunkiin (nykyinen Tver, ei siis Kaliningrad, kuten tekstiin on lipsahtanut) jättää kahden viikon loma-ajan käytettäväksi puutarhan tuijotteluun sekä elämän ja kuoleman kysymysten pohdiskeluun. Ja jälleen ääni alkaa puhua ja runoja annetaan, tuloksena kokoelma Illan varjo (1979).

Jo runoteoksen Ikään kuin ihminen (Otava, 1980) nimi kertoo, miltä kirjailijasta tuolloin tuntui; ”ikuinen ihmettely siitä mistä elämässä oikein on kysymys”. Ei ole lukijaa, joka ei olisi joskus ollut tämän kokoelman teemojen äärellä. Vaikeaa aikaa 1980-luku ja varsinkin sen loppu Mäkelälle olivatkin, mutta onneksi elämä ja elämänhalu voittivat.

Vaativin lukijakunta

Kun runous taas piiloutui, Mäkelä kirjoitti lapsille. Herra Huu ja kumppanit ovat ilahduttaneet ja viihdyttäneet monia lapsipolvia. Lastenkirjojen kirjoittaminen tuntui olleen Mäkelälle jonkinlainen rauhallinen suvanto elämän ja kirjailijauran pyörteissä.

Tuottelias Herran Huun isä onkin tässä suhteessa ollut: tähän mennessä 37 julkaistua lastenkirjaa. Mäkelä itse arvelee lapsille kirjoittamisen olevan vaikeinta lajia: lapsilukija tai – kuuntelija on tuomioissaan arvaamaton ja myös palautteessaan nopea ja täysin ehdoton. ”Kirjoitan sille lapselle joka kerran olin.” C.S. Lewisin lause oli aikoinaan vapauttava kokemus Mäkelälle tämän pohtiessa, miksi kirjoitti lapsille niin kuin kirjoitti.

Lopuksi

Mäkelä painottaa kirjoittamisessa aitoutta ja rehellisyyttä, omaa ääntä, omaa käsialaa. Se on jokaisen löydettävä, se ei voi olla keinotekoinen. ”Kyky ajatella on kyky sanoa. – – Oma ääni kyllä löytyy, kun uskaltaa antaa mennä.”

Mäkelä kirjoittaa niin kuin opettaa. Teos on yhtäältä kipeääkin tilitystä eletystä elämästä, toisaalta lempeää opastusta – vanhojen hyvien äidinkielenopettajien tapaan – kirjoittamisen iloon. ”Voimat se ottaa, mutta jotain myös antaa…”

Jukka Ahtela

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua