Jukka Pakkasen Oma ääni -teoksessa hahmottuu eräänlainen yritys omaksi kuvaksi, ja hyvinkin onnistunut sellainen

Jukka Pakkanen. Kuvat: Aviador / Matti Vuohelainen

Jukka Pakkanen (s. 1942) tunnetaan kirjallisena moniottelijana, erityisesti lyhytproosan taitajana. Pakkasen tuoreen teoksen sijoittaminen johonkin proosan alalajiin on vaikeaa ja oikeastaan turhaa, koska Oma ääni -kirjaa (Aviador, 2026) ei selvästikään ole kirjoitettu tiettyyn konventionaaliseen muottiin. Kyse on noin kymmenen viime vuoden ajalta kertyneistä päiväkirjanomaisista havainnoista ja merkinnöistä sekä niiden pohjalta syntyneistä takaumista ja muisteluksista, sivun tai parin mittaisista fragmenteista. Siis hieman samaa ideaa kuin W. Somerset Maughamin A Writer’s Notebookissa.

Muistelmista ei ole kyse, vaikka Pakkanen alkusanoissaan viittaakin omaelämänkertansa Muistaakseni (Like, 2008) loppusanoihin. Mutta elämästä on kyse, sen rajallisuudesta, siitä mitä elämästämme muistamme ja mitä meistä jää jäljelle, mitä meistä lopuksi muistetaan.

Kuten lauluyhtye Muksut sen tiivistää kappaleessa Elämän ja kuoleman leipä:

”Elämä ei paljon ole enempää kuin mitä kuoltuamme silloin jälkeen jää

 

Kuin mitä jälkeen päivän niin hiljaisen

jää mieleen perin vähän,

kai muistat sen.”

Muistamisesta ja kirjoittamisesta

Jukka Pakkasen mieleen on jäänyt paljon pitkän ja vahvasti eletyn elämän varrelta. Ensimmäinen muistikuva liittyy Helsingin pommituksiin helmikuussa 1944. Lapsuuden kesät isovanhempien luona Saimaan saaressa, poikavuosien harrastukset Lauttasaaressa, matkat perheen kanssa 1950-luvun Euroopassa, armeija-aika, opiskelu, perheen perustaminen, toimittajantyöt Yleisradiossa ja sitten heittäytyminen päätoimiseksi kirjailijaksi. Kaikesta jää muistijälkiä.

”Muisti on kuin varasto, johon lankeaa satunnaisia valoja. Yritän kohdistaa valon johonkin tapaukseen tai hetkeen, näen vain hämärää. Kuitenkin kaikki eletty on muistissa, tomun ja lian peitossa, mutta on.”

Miksi ja kenelle Pakkanen kirjoittaa? Vastaus löytyy toki käsillä olevasta teoksestakin, mutta kirkkaimmin Pakkanen sen muotoilee teoksessaan Kadonneet lauseet (Aviador, 2025; lue arvio):

”Tyydy siihen mikä olet. – – Minä en voi jättää maailmaa tällaisena. – – En voi jäädä vajaaksi. Olen valmis, kun se on kirjoitettu… Kun yksikin lukee mitä olen tästä ajasta kirjoittanut, olen elossa.”

”Tätä aikaa” Pakkanen on ollut todistamassa yhdeksällä vuosikymmenellä. Mitä jää käteen? Kirkkaita, kypsiä pohdintoja elämän koko kirjosta. Ihmisyyden peruskysymyksiä, jotka ovat samoja pikkupojille ja ikämiehille niin 1940-luvulla kuin 2020-luvulla: ”Miksi elämä on niin ihmeellistä?”

Lapsen havainnot maailmasta ovat aina yhtä aitoja, kirkkaita ja tuoreita ja tallentuvat mieleen, palaten muistoina tai ”muistojen sisarina unina”. Tärkeintä on esittää oikeita kysymyksiä, vastaukset kyllä löytyvät ajan mittaan. Kärsivällisyys on kirjailijan tärkeä hyve.

Jumalaton mies

Teemoiltaan teos kattaa Jukka Pakkasen näköisen aihepiirin: jalkapallo, pyöräily, Italia, valokuvaus, musiikki, biologia. Ja yllä leijuu myös Jumalan henki, jonka olemassaolosta tai pikemmin olemattomuudesta tieteellisen maailmankäsityksen omaavalla biologi Pakkasella on vankasti perusteltu näkemys. ”Minulle jumalattomuus on monikymmenvuotisen ajattelun luonnollinen johtopäätös. Miksi Jumala olisi? En tiedä.” Jumala-pohdintoihin on kirjassa omistettu kokonainen luku.

Kuitenkin, pääsiäinen ja Via Crucis Roomassa kuorii vakaumuksen järkiperäisiä kerroksia; jos sittenkin palaisin kirkkoon, toki kuitenkin vain Rooman kirkkoon?

”Yhteyden tunnen nytkin. Kuin seisoisin ovella, joka on minulle raollaan. Vain avata se? Ongelma on ’Jumala’.”

Italia, Eurooppa

Nuoruuden lohdutusmatka rahtilaivalla La Spezian satamakaupunkiin kiinnitti Pakkasen loppuelämäksi Italiaan. ”Näin italialaisissa ihmisenä olemisen paljautta ja rosoisuutta.” Piazzat, vuoristokylät, katedraalit, katolisuus; keitä ovat ihmiset eurooppalaisen kulttuurin juurilla?

Eurooppa, sen historia ja kulttuuri ovat näkyvänä punoksena kaikessa Pakkasen tekstissä. Kirjailija kohtaa ”Euroopan vanhan tyynen sielun” italialaisen kaupungin piazzalla. Mutta varjo piazzan kiveyksellä kasvaa…

Kestääkö tuo eurooppalainen sielu maailmaa ravisuttavia muutoksia? Kaksi skenaariota: Eurooppa palaa.

Ujo runopoika

Myös runouden puolella käväistään. Pakkanen toteaa olevansa lyyrikkona amatööri; jos proosaa ei ota syntyäkseen, ”tihkuu runon tapaista”.

Tässä hän kuitenkin tekeytyy turhan vaatimattomaksi. Kuin näytteeksi hän liittää muutaman sivun kokoelman lyhyitä aforisminomaisia rivejä, useimmat luontoaiheisia ja mieleenpainuvia: ”Kaukana salmessa kuikan huuto etääntyy, viestinä vuosimiljoonien takaa.”

Tai: ”Näen eläimen. Se huomaa minut, hetken ajan tunnen yhteyden välillämme. Eläin jättää salaisuutensa.” Biologi ja elämän ymmärtäjä puhuu.

Voiko kirjoittamisesta luopua?

Kirjoittamisen vaikeus on teema, jota Pakkanen omien kokemustensa pohjalta käsittelee hyvin avoimesti ja lohdullisesti. ”Löydä oma äänesi.” Hän kertoo WSOY:n kirjallisen johtajan Ville Vikstenin neuvon mukaisesti löytäneensä oman äänensä vuonna 1983 ilmestyneellä romaanilla Destino. Sitten ääni katosi kymmeneksi vuodeksi.

”Olin ajautunut tuntemattomille teille ja seurannut vääriä viittoja – – On siedettävä kitkaa ja itseään, jatkettava tutuilla teillä ja etsittävä uusia, pysyttävä kärsivällisenä eikä yrittää ennenaikaista synnytystä.”

Luopuminen huokuu sivu sivulta vahvemmin. Kun kirjailija toteaa tuttavalleen, että elämä on luopumista, tämä korjaa: ”Ei vaan sopeutumista”. Tämän kirjailija osin myöntää, mutta kuitenkin ”lopulta on luovuttava”. On luovuttava autoilusta, pyöräilystä, lukeminenkin hiipuu. Luopumisen voi itselle selittää tyytymisenä, ei menettämisenä.

Kirjoituskyvyn suhteen asia on kuitenkin hankalampi.

”Kyvyn vähittäinen hiipuminen on tuttua vähäisemmällekin kirjailijalle (kuin Hemingway). Miksei lauseita synny kuin kolmekymmentä vuotta sitten? – – Minulle riittämättömyyden tunteessa on kylliksi. Panna kynä laatikkoon? Ei, ei vielä. Kirjoittaa, luoda maailmoja, joissa kompastella vaistolla ilman karttaa ja kompassia. Lopeta tuo rasittava patetia, kuulen lukijan sanovan. Kiitos.”

Miten tuleekaan mieleen Martti Anhavan esseekokoelma Ajoissa lopettamisen taito (Otava, 2013). Mutta ei, kirjailijan on kirjoitettava niin kauan kuin sanottavaa riittää. Ja Jukka Pakkasella sitä riittää.

Kirjailija lähietäisyydellä

Pakkanen päästää lukijan lähietäisyydelle kirjailijan henkilökohtaista maailmaa. Puolison tuen merkitys, ilo lapsista ja lapsenlapsista, terveyshuolet ja muut mieltä painavat asiat ovat osa kirjailijankin elämää. Tähän elämään liittyvät luomisen tuskan lisäksi huolen kantaminen teosten saamasta vastaanotosta sekä taustalla vellova jatkuva epävarmuus, jonka kanssa on vain pystyttävä elämään.

Päiväkirjanomaiset merkinnät kattavat runsas kymmenen vuotta sitten alkaneen ajanjakson. Euroopan pakolaiskriisi, pandemia ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan antavat osiltaan aineksia pohdinnoille. Pääpaino on kuitenkin omissa henkilökohtaisissa muistoissa, joita nykypäivän pohdinnat ponnahduttavat esiin.

Jukka Pakkasen tuotannon tunteva lukija löytää teoksesta runsaasti aineksia, jotka toistuvat kirjailijan tuotannossa. Kyse ei ole vanhan materiaalin kierrättämisestä vaan ennen kaikkea näkymän tarjoamisesta lukijalle siihen kirjailijan luomisprosessiin, jonka tuloksena nuo ainekset ovat syntyneet.

Kirjan rakenne on uniikki ja lukijalle yhtä aikaa haastava ja palkitseva. Pakkasen ajatukset ja teksti laukkaavat vapaina aikakausien välillä. Terävät muistikuvat assosioivat laajoihin pohdintoihin, jotka puolestaan kanavoituvat tarkkarajaiseksi tekstiksi ja oivaltaviksi johtopäätöksiksi – tai usein vain hyviksi kysymyksiksi.

Teoksessa hahmottuu lopulta eräänlainen yritys omaksi kuvaksi, ja hyvinkin onnistunut sellainen. Hahmottuu kirjailija Jukka Pakkasen omakuva, jonka keskeiset piirteet on löydettävissä kirjailijan tuotannosta. Kyseessä on siis eräänlainen avain Pakkasen tuotantoon – ja elämään yleisemminkin.

Kun pitkän kirjailijanuran perustana on omakohtaisiin kokemuksiin ja pohdintoihin perustuva humaani eurooppalainen arvomaailma, on kirjailijalle tarjolla monenlaisia kiinnostavia polkuja, helppokulkuisiakin. Mutta Jukka Pakkaselle tämä ei ole koskaan riittänyt. Kyseenalaistaminen, haastaminen, uuden äärelle uskaltaminen hyväksi koetun vanhan varaan rakentaen ovat viitoittaneet omaa tietä ja antavat tekstille oman äänen, joka jää kirjojen sivuille kaikumaan.

”Ase tummia aaltoja vastaan on kynä. Yksikin hyvä lause, ja oloon tulee valoa. Jos proosaa ei synny, ovat muistot unineen.”

Jukka Ahtela

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua