Juha Itkosen romaani tarjoaa pakahduttavan samastuttavia havaintoja kasvamisesta – arviossa Teoriani perheestä

Kuvat: Liisa Valonen / Gummerus

Ai että suomen kieli on sitten mahtava! Kun romaanin nimi on Teoriani perheestä (Gummerus, 2023), se voi merkitä yhtä hyvin yhden kuin monen teorian esittelyä. Juha Itkonen tarjoilee uutukaisessaan näkökulmia, joita ehkä teorioiksikin voisi kutsua.

Teoriani perheestä muistuttaakin paikka paikoin enemmän essee- tai kolumnikokoelmaa kuin romaania, mutta lämmin ja avoin kertomistapa kannattelee teosta niissä paikoin, joissa tarinan eheys ei muutoin aivan riittäisi.

Viime vuosina on puhuttu jopa suoranaisesta autofiktion ylitarjonnasta. Ymmärrän kritiikin: toisinaan autofiktiivisistä romaaneista jää sellainen olo kuin olisi toiminut kirjailijan terapeuttina ja ottanut vastaan hänen kipuilunsa milloin mistäkin elämänkriisistään tai traumastaan. Itse olen ajatellut, että jos teksti ei miellytä, kyse on pikemminkin teoksen laadusta kuin siitä, ettei autofiktio lajina toimisi. Kyllä se toimii, kun sen osaa.

Ja Itkonen osaa. Kun hän kertoo elämästään, se on pakahduttavan samastuttavaa, avointa ja rehellistä. Hän ei pelkää avata niitäkään ajatuksiaan, joista ei ole erityisen ylpeä. Tällä tavalla kerrottuna lukijakin nousee kiusallisen tirkistelyn tunteen alhosta oivalluksen tasolle. Yksityisestä kokemuksesta tulee yleistä, yhden ihmisen havainnoista sielua lämmittäviä pohdintoja.

Teoriani perheestä ottaa kantaa tasa-arvokeskusteluun ja vanhemmuuden jakamiseen, mutta ennen kaikkea siihen, miten joillakin ihmissuhteilla on voima muuttaa meitä ja paljastaa meistä jotain olennaista:

”Päivien vaihtuessa ja vuosien kuluessa roolit putoavat väkisinkin pois. Vanhemmat suuttuvat lapsilleen ja lapset vanhemmilleen, niin asia vain on: läheisyyden kitka aiheuttaa jatkuvaa hankausta ja välillä suoranaisia yhteentörmäyksiä. – – Jälkiä jää, mutta ihmisyytemme ylipäätään koostuu muiden ihmisten meihin jättämistä jäljistä.”

Keski-ikä vaikuttaa olevan otollista aikaa itsereflektiolle. Silloin ihminen usein ajattelee olevansa kuvitteellisen elämänkaaren lakipisteessä, josta on näkymä menneisyyteen ja kenties jonkinlaisia odotuksia loppumatkasta. Nuoruuden vimma ja kaikkivoipaisuus on väistynyt, tilalla on nöyrtyminen kuolevaisuuden ja rajallisuuden edessä.

Itkosen romaanissa neljä lasta ovat kasvattaneet – ja kasvattavat edelleen – kertojaminää, jonka tarina muistuttaa paljon sitä kirjailijaa, josta olemme muodostaneet mielikuvan julkisuuden perusteella. Perheellisenä samastun tähän ajatukseen, ja saan myös tekstistä vahvistusta sille ajatukselle, että lasten kasvaessa tulee samalla tehtyä havaintoja omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

* *

Itselleni samastumispintaa tarjoaa paljon myös se, että olen samanikäinen kuin Juha Itkonen. Jaan monia sukupolvikokemuksia, olinpa jopa sillä samalla U2-yhtyeen keikalla Tukholmassa, johon kirjassakin viitataan. Jollain tapaa koen läheisyyttä kirjailijan kanssa tämän sukupolvikokemuksen takia, ja se saattaa tietysti vaikuttaa arvostelukykyyni hänen tekstejä lukiessani.

Vaan onko sillä oikeastaan väliä, mitkä seikat tekevät kirjallisesta kokemuksesta syvän ja mieleenpainuvan? Haluan uskoa, että hänen kerrontatavassaan on myös paljon muuta, minkä vuoksi halusin tähänkin kirjaan tarttua. Lämpöä, ajattelun notkeutta, luultavasti juuri sitä, mitä Instagramin huoneentauluissa kutsutaan sydämen sivistykseksi.

Nadia Paavola

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua