Jokainen tulkoon autuaaksi omalla uskollaan? Merete Mazzarella ja Jotakin muutakin kuin tämä

Kuvat: Cata Portin / Tammi

Ei, tämä ei ole ”uskonnollinen” kirja, ellei siten lue kaikkia uskontoa ja uskoa käsitteleviä kirjoja sellaisiksi. Jotakin muutakin kuin tämä (suom. Raija Rintamäki; Tammi, 2023) ei julista, eikä käännytä, vaan raportoi yhden henkilön, Merete Mazzarellan, uskoon(sa) liittyviä pohdintoja ja tuntemuksia, joku ehkä sanoisi hänen uskonkilvoitteluaan. Tunteet ja tuntemukset jylläävät, mutta toisinaan asioiden käsittely lähestyy tyylillisesti ja oppineisuudeltaan uskonnonfilosofiaa. Tutkijoiden ja kirjailijoiden kavalkadi on melkoinen, ajattelu kuitenkin kirjailijan omaa, sanonta selvää ja kirkasta, kikkailematonta ja mukanaan vievää.

Mazzarella aloittaa pohtimalla mikä rooli uskonnolla on ollut hänen elämässään: ”Minut on kastettu, olen käynyt rippikoulun, kuulun kirkkoon enkä ole ikinä harkinnut eroamista.” Lisäksi hän kertoo, ettei voi väittää saaneensa uskonnollista kasvatusta, vaikka hänen äitinsä kyllä oli uskovainen, tanskalainen uskovainen. Lisämääre on tarpeen, sillä Mazzarellan havaintojen mukaan uskosta ja jumalasta (hänelle Jumalasta) puhuminen alkoivat jo pitkän aikaa sitten herättää niin suomenruotsalaisissa kuin ruotsalaisissa kiusaantuneisuutta. Suomenkieliset suomalaiset vaivaantuvat kuulemma aiheesta vähemmän, tanskalaiset – totta kai – pohjoismaalaisista vähiten.

Sitten tulivat Mazzarellan vuodet (Hannu) Salaman ja (Päivi) Räsäsen välissä, kuten hän niitä nimittää. Hän toimi vapaa-ajallaan kirkkoväärtinä, meni naimisiin kaksi kertaa uudelleen nimenomaan kirkossa, mutta ei juuri pohtinut mahdollista uskovaisuuttaan.

Kunnes vaihtoi repliikin, pari kylppäriään remontoineen miehen kanssa ja luki muutamia ahvenanmaalaisen papin ja kirjailijan Kent Danielssonin kommentteja. Silloin tuli aika pohtia, mihin itse uskoo, mitä uskominen oikeastaan on.

Entä mihin Mazzarella päätyi? Uskooko hän, ja jos niin mihin? Entä mistä uskomisessa hänen mielestään on lopulta kysymys?

Selvää vastausta emme saa, mikäli se ylipäätään ajattelevan ihmisen kohdalla olisikaan mahdollista. Kirjan loppupuolella Mazzarella kuitenkin toteaa: ”Jos joku nyt kysyisi sitä minulta, tekisi mieli vastata: Riippuu siitä mitä tarkoitat uskolla”. Hän jatkaa, että mokoma vastaus kaiketi vain herättäisi ärtymystä, joten luultavasti hän vain vaikenisi kiusaantuneena, kiusaantuneena juurikin siksi, ettei hänellä ole antaa vastausta ja ettei hän halua tulla ”toisten määrittelemäksi”. Itse kysymys tai sen esittäminen ei häntä kiusaisi.

Minulle herää halu määritellä Mazzarellan usko vähintään jonkinlaiseksi sukulaisuudeksi sille, mitä italialainen katolinen teologi ja filosofi Gianni Vattimo tarkoittaa tunnetun kirjansa nimellä Uskon että uskon (Credere di credere; Nemo, 1999). Mazzarellakin viittaa lyhyesti Vattimoon ja tämän ”heikkoon kristillisyyteen”. Siinä ”raamatullinen ilmestys kaikkine myytteineen suuntautuu vain meidän opastamiseemme, ja opastamisen merkitys on Jumalan rakkaus ja lähimmäisen rakkaus”. Vattimolle Raamatun luku on tulkintaa kunkin lukijan omasta historiallisesta elämänhetkestä ja -tilanteesta käsin, kuten se on ollut Raamatun tekstejä aikoinaan kirjoittaneillekin. Niin usko ei ole silkka traaginen hyppy tuntemattomaan, kuten tanskalainen 1800-luvun filosofi Sören Kierkegaard ilmiötä kuvaili, vaan elävä, oma suhde moninaiseen perinteeseen.

Mutta vaikka Vattimo-rinnastus ei toimisikaan muuten, niin kyllä Mazzarella ainakin hakee omaa tulkintaa omista lähtökohdistaan käsin. Ja juuri tuon etsinnän hienoviritteisestä ja samalla samastuttavan arkipäiväisestä kuvauksesta nousee kirjan vahvuus. Mazzarella osallistuu jumalanpalveluksiin, lukee – tietysti, kirjallisuuden professori emerita ja kirjailija kun on – keskustelee ystäviensä kanssa ja elää samalla arkeaan ja juhliaan. Eikä hän vain lue ja lainaa monia mainitsemiaan kollegoja, teologeja ja filosofeja, vaan myös debateeraa heidän, tai oikeastaan heidän tekstiensä, kanssa.

Pohtii ja tunnustelee, on kriittinen mutta myös valmis ottamaan vastaan. Esimerkiksi näin kuolemasta:

”Jotkut filosofit, muun muassa Heidegger, sanovat että menetystä ei koe kuoleva itse vaan ne jotka jäävät jäljelle. Tähän minun on mahdoton yhtyä: voihan kuolleenkin puolesta surra, voi surra niitä vuosia, joita hän ei saanut elää. Tällaista surua saattaa tuntea varsinkin silloin, kun joku on kuollut ennenaikaisesti.

Ennenaikaisesti?

Voiko muka sanoa, milloin on aika kuolla?

Ei, ei yksiselitteisesti, mutta jos minä kuolisin nyt, voisin toivoa joidenkin olevan siitä pahoillaan, mutta en sanoisi kuolleeni ennenaikaisesti.”

(s. 115; Mazzarella on syntynyt vuonna 1945)

* *

Lienee paikallaan mainita, että vaikka Mazzarella viittaa melkoiseen joukkoon tunnettuja filosofeja ja monille meistä suomalaisista outoja tanskalaisia teologeja ja kirjailijoita, heidän tuotantonsa tunteminen ei ole tarpeen saati välttämätöntä. Mazzarellan tarjoama lukunautinto syntyy aivan muusta, eli tekstin synnyttämistä omista oivalluksista, mahdollisuudesta vertailla omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan kirjailijan vastaaviin tai lähes vastaaviin, joskus vieläkin juhlalliseksi tai privaatiksi koetun asian tyylikkäästä arkipäiväistämisestä (joka ei tarkoita sen merkityksen väheksymistä).

Vaikka Mazzarellan teos ei ole vähääkään oppikirjamainen sanan perinteisessä mielessä, toimii se myös tienviittana niin uskonnonfilofian kuin itseään uskonnollisempien tekstien suuntaan. Niin siitä löytyy esimerkiksi joitakin kenelle vain hyödyllisiä käsitemäärittelyjä, kuten jako uskoon ja uskontoon. Kyseisiä sanoja (käsitteitä) kun tavataan toistuvasti käyttää varsin synonyymisesti.

Sosiologia-tieteenalan kehittäjä ja uranuurtaja Émile Durkheimkin päätteli aineistoistaan, että yhdessä toimiminen ja yhteisö ovat uskonnollisen elämänmuodon ”lähde”. Durkheimkaan ei toki ajatellut, etteikö yksilöllisillä tuntemuksilla, pyhyyden kokemuksilla ja monenlaisilla uskomuksilla olisi oleellinen merkitys uskonnoille ja niiden synnylle. Päin vastoin. Uskonnoksi ja sen harjoittamiseksi kaikki tuo sosiaalisista faktoista koostuva kokonaisuus kuitenkin muuttuu vasta yhteisön ja sen menojen, riittien, kokoamana, tiivistämänä ja jalostamana.

Siksi kai Mazzarellakin kävi ja käy kirkossa, toimi kirkkoväärtinä ja arvostaa kirkkokokemuksiinsa liittyvää yhteisöllisyyden tukea ja voimaa.

Vaikka kunnon jälkimodernina älykkönä Vattimon tapaan ”vain” uskoo uskovansa.

Kristillistä nykyteologiaa tutkiva Olli-Pekka Vainio sijoittaa Vattimon ”dekonstruktionististen mystikkojen” seuraan, yhdessä esimerkiksi postmodernin suuren ranskalaisen nimen Jacques Derridan kanssa (johon häneenkin Mazzarella viittaa). Vattimo ja kanssaan samoin kokevat ovat kuin omillaan rakentamassa itse henkilökohtaista uskon maailmaansa, jossa sanojen ja maailman kohtaanto on heikko, dekonstruoitunut. Maailma mystifioituu, ja todellisuudesta ja toiseudesta, Jumalastakaan, ei voi tietää mitään varmaa.

”Dekonstruktionistinen mystiikka on kuin avun huutamista tietoisena siitä, että kukaan ei kuule, tai uskoa messiaaseen, josta tietää, että hän/se ei koskaan saavu”, kuvaa Vainio.

Uskonnollisen uskon perustavaa pohjaa siis olisivat kuin olisivatkin yksilölliset tuntemukset ja pyhyyden kokemukset, kuten Durkheim meille vakuuttaa?

Ajatusta tuntuisi tukevan ainakin erilaisten uskontokuntien, teologisten ja filosofisten näkemyserojen ja tulkintojen loputon runsaus.

Jokainen tulkoon autuaaksi omalla uskollaan?

Vai pitäisikö kysyä: millä muullakaan?

Kari Heino

PS. Kirjoittajan näkemys omasta uskonnollisuudestaan on vattimolaisittain ilmaisten ”uskon että en usko”.

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua