Johanna Venho kirjoittaa väkevästi aikuistumisesta ja pappeuteen kasvamisesta – arviossa Kotimatkoja Mari Leppäsen kanssa

Kuvat: Jani Laukkanen / Tammi

Mari Leppänen (os. Pentikäinen) vihittiin Turun piispaksi helmikuussa 2021. Tapaus huomioitiin laajalti, vaikka nainen piispana ei enää ollut iso uutinen Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa. Leppänen kuitenkin kiinnosti, sillä hän oli jo ennen vihkimystään tullut tunnetuksi kantaaottavana ja tasa-arvoa korostavana pappina ja lestadiolaisena. Ja koska naisen rooleihin ei lestadiolaisuudessa sisälly pappeutta, kovin kohu hänen ympärillään nousi jo pappisvihkimyksensä aikoihin 2010-luvun alkupuolella.

Miksi lestadiolainen nainen yhtä kaikki halusi papiksi ja päätyi lopulta jopa piispaksi, ja mitä siitä kaikesta on seurannut hänelle itselleen ja hänen suhteelleen lestadiolaisyhteisöön, siitä kertoo Johanna Venhon Kotimatkoja Mari Leppäsen kanssa (Tammi, 2024).

Venhon kirjaa voi kutsua elämäkerraksi tietyin tavanomaisiksi tullein varauksin: Leppänen on vielä nuori ja voi tähänastisesta elämästään päätellen ehtiä vielä vaikka mitä, eikä kirja muutenkaan pyri täyteen kattavuuteen, mikä on sille vain eduksi. Tarinan punainen lanka – vahvatahtoisen, omiin arvoihinsa luottavan naisen valinnat ja kasvu siksi mikä ja kuka hän nyt on – erottuu selvästi vähemmän oleellisesta oheismateriaalista.

Teoksen perusrakenne nojaa kronologiaan, vaikkakin ajan tasavirtaan on haettu vaihtelua lyhyillä, pääjaksokohtaisilla väläyksillä joko menneeseen tai kirjan synnyttämisen nykyhetkeen kirjailijan ja piispan retkeillessä jälkimmäisen elämälle tärkeillä paikoilla. Kronologia ja Leppäsen elämänkulun ja päätösten taustoittaminen ulottuvat alkupäässä aina perheensä aiempiin sukupolviin ja päättyvät viime vuosiin piispana. Katkoksia kirjailijan tuottamaan leipätekstiin tuovat myös piispa Leppäsen ja hänen läheistensä kirjoitusten tai sanomisten suorat lainaukset.

Ja Leppänenhän on itsekin kirjailija ja ainakin kirjoittaja. Hän ehti jo ennen pappeuttaan ja piispuuttaan toimittaa ja kirjoittaa useampiakin teoksia, muun muassa Maijan tarinan (Kirjapaja, 2012) yhteistyössä Johanna Hurtigin kanssa. Kirja käsittelee yksilötarinan kautta lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ja sitä, miten vanhalestadiolaisuuden tapaisissa tiiviissä yhteisöissä usein vallitseva vaikenemisen kulttuuri voi hankaloittaa väärinkäytösten selvittämistä ja pahentaa uhreiksi joutuneiden asemaa. Nykyisin Leppäsen kirjoittajuus näkyy esimerkiksi Helsingin Sanomien kolumnistina, roolissa jossa hän viime toukokuun lopulla rohkaisi meitä puhumaan kuolemasta (HS 21.5.).

* *

Kotimatkoja on siinä(kin) mielessä varsin tavanomainen elämänkerta tai ainakin -tarina, että se kuvaa kohteensa aikuistumista ja kasvua itsenäiseksi ja omansalaisekseen persoonaksi. Lukija huomaa pian, että nyt hän lukee ihmisestä, joka tekee päätöksensä omiin, koko ajan selkiytyviin arvoihinsa nojaten.

Samalla työpari Venho ja Leppänen kokevat näyttää, että itsenäisyys ja yhteisöllisyys eivät ole toisiaan pois sulkevia mielenmaisemia. Mari Leppäseen ovat koko hänen elämänsä ajan vaikuttaneet vahvasti niin perhe, suku kuin oma, läheinen uskonyhteisönsä. Niistä hän on saanut tuen ja turvan, jonka varassa ajatella ja toimia. Lisäksi erityisesti perhe ja suku ovat antaneet mallin tutkia, pohtia ja ajatella johdonmukaisesti.

Tulevan piispan ympäriltä ei ole puuttunut yliopistouraa tekeviä, eikä yhteiskunnallisesti aktiivisia läheisiä. Isänsä esimerkiksi oli pitkään Helsingin yliopiston uskontotieteen professori, minkä jälkeen hänet vielä vuonna 2009 kutsuttiin Lapin yliopiston ja Pohjoisen kulttuuri-instituutin pohjoisen etnografian professoriksi. Ja ehtipä hän yhdessä vaiheessa jopa keskustan varapuheenjohtajaksi. Isoveli Mikaelin taas moni lukija muistanee joko Helsingin Sanomien vastaavana päätoimittajana tai nykytehtävästään Suomen Yrittäjien toimitusjohtajana. Antti-veli puolestaan työskentelee Kirkon ulkomaanavun toiminnanjohtajana. Tällaisessa älyllisessä vaikutuskentässä kasvanut nainenko vaikenisi seurakunnassa?

Ilmeisen syvästä uskostaan ja uskollisuudestaan huolimatta koko perhepiiri on sukupolvesta toiseen ongelmissa lestadiolaisuuden hierarkkisuuden, patriarkaalisuuden ja kritiikin väistävän sulkeutuneisuuden kanssa, ja sen kirjaamisessa ja erittelyssä Venho ja Leppänen tekevät hyvää työtä. Esille nousee tarve eettiseen ja loogiseen ajatteluun silloinkin, kun joutuu olemaan kriittinen omaa taustaansa, omalle elämälleen puitteet antanutta yhteisöä kohtaan. Omiaan voi suojella ja puolustaa mutta ei oikeudenmukaisuuden kustannuksella.

Kirjan eettistä ajattelua korostava sisältö on lopulta hyvin yleispätevää, universaalisti ihmiselämäämme koskevaa. Usko tai aate ei oikeuta ulkopuolisten tai omien sortoa, ei edes muiden elämänmuotojen, kuten kirjan loppupuolella todetaan puhuttaessa Leppäsen suhteesta kilvoitteluun ja luontoon.

* *

Teos on melkoisen jouhevasti etenevä ja tarkahkon kuvan kohteestaan piirtävä. Tulevan piispan elämä on tapahtumarikasta monine käänteineen; hänen vaiheistaan kertova teksti puolestaan harkitsevaa ja harmonista, voinee sanoa kohdettaan kunnioittavaa. Minkään sortin irrottelua kirjan kansien välistä ei löydy, vaikka kuvattavat tapahtumat ovat ajoittain voimakkaita ilon tai pettymyksen lähteitä. Varsinaista tyhjäkäyntiä ei kirjasta toisaalta löydy, vaikka kaikki esivanhempiin liittyvät detaljit tuskin olisivat tarpeen Mari Leppäseen ja hänen elämäänsä vaikuttaneisiin ihmisiin ja arvoihin tutustuttaessa. Yhtä jos toistakin kirjaan tarttunutta saattaa silti kiinnostaa lukea esimerkiksi Leppäsen isoisän veljestä Vilho Pentikäisestä, jota on tituleerattu jopa Suomen kautta aikain tunnetuimmaksi vakoojaksi.

Kaltaiseni ”kulttuurikristityn” mielestä yksi mielenkiintoinen ja oleellinen asia nousee tematisoidusti pintaan vasta aivan kirjan lopussa Venhon kysyessä Leppäseltä tämän uskon laadusta. Venho ei kuitenkaan anna Leppäsen vastata heti, vaan siloittelee tälle tietä katkaisemalla omasta kysymyksestään kärjen nimeämällä uskon mysteeriksi, joka ei ole sanoin (ainakaan ei-uskonnollisen arkikielipelimme sanoin) selitettävissä. ”Siksi siitä puhuminen tuntuu toisinaan samalta kuin runon tulkitseminen”, jatkuu pohjustus. Ja sitten ei enää olekaan yllätys, että piispa Leppänen kertoo uskostaan esimerkin avulla, esimerkin, jonka ydin on – runo.

Kirjan päätössivuilla Vainio myös kuvailee, miten ”Marille hengellisyys ja maallinen elämä eivät ole toisistaan erillisiä saarekkeita. Uskon on näyttävä tekoina, asenteena muita ihmisiä kohtaan ja kannanottoina yhteiskunnassa.” Ja kas, juuri tuollaisia sanoja piispaltani toivoisinkin. Jään vain tässä – kuten samanhenkisesti jo monessa muussa kirjan kohdassa – miettimään, että entä jos edellisissä kahdessa lauseessa ”hengellisen” tilalle vaihtaa ”henkisen” ja ”uskon” tilalle ”moraalin”. Mikä silloin muuttuu?

Ei vain muutu, vaan myös puuttuu, vastaisi kai piispa?

Joka tapauksessa Kotimatkoja Mari Leppäsen kanssa on mielenkiintoinen ja antaumuksella kirjoitettu teos, joka kertoo päähenkilönsä lisäksi paljon myös suomalaisesta evankelisluterilaisesta kirkosta ja uskonnosta sekä meistä ihmisistä pelkoinemme, intohimoinemme.

Kari Heino

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua