Joel Mäkipuron esikoisteos saa betonilaatat värähtelemään – arviossa Periferia

Kuvat: Olli-Pekka Tennilä / Poesia

Betonilähiön stereotypiaan kuuluu brutalistinen hengettömyys. Joel Mäkipuron esikoisteos Periferia (Poesia, 2023) hajottaa betonin kuitenkin monikerroksiseksi järjestelmäksi, jossa luonto ja ihmisen rakentama limittyvät.

Yhdeksään osaan jaetussa teoksessa tutkitaan ”uudisraivaajien reservaatteja periferian reunoilla” luonnontieteellisen menetelmällisesti. Samalla biologia myös ui sisään ihmisen rakentaman asutuksen metafysiikkaan, ja Periferia käsittelee tässä mielessä samoja teemoja kuin Kari Rummukaisen viime vuonna ilmestynyt Kalasatama.

Mäkipuron teos esittää omanlaisensa periferian luomiskertomuksen, jossa pelkän betonin sijaan rakennettu ympäristö syntyy niin, että ”havaintokehään ilmestyvät ensin selkäydin/ ja kiduksen aiheet”. Teoksen periferia ei ole monoliitti, vaan sitä käsitellään kokoamalla se osista. Erityisesti teoksen toisessa osiossa näennäisesti hengettömän alla kytee molekyylitaso, jossa ”kaduilla kulkee alkumeressä syntyneitä arkkieliöitä”. Tämä ihmisasutus sykkii, mutta ei niin kuin suurkaupungit matkaoppaissa; täällä kuhina ja sykintä kasvavat huomaamattomista osista.

Myös ihmisten käyttäytyminen pääsee luonnontieteelliseen käsittelyyn, ja monissa kohdissa teos heijastelee posthumanismia häivyttämällä rajoja ihmisten ja muiden eläinten ja ympäristön välillä. Rajat alkueliöiden, ihmisten ja muiden organismien välillä häilyvät: ”Osa saalistaa ravinnokseen kaltaisiaan, muita selkä/rangattomia tai eläinten raatoja koulujen piha-alueilta.”

Toisaalta välillä ihminen näyttäytyy kuitenkin myös nimenomaan inhimillisenä kokijana. Sellaisenakin hän on osa ympäristöään ja monin tavoin sen määrittämä. Periferian ensimmäisessä osassa ihmisen tunteet rinnastuvat ympäristön koettuun latteuteen: ”nämä apaattisen stereotyyppiset kokemukset,/ vielä nuorena kartoittamattomat alueet” huokuu elämän yllätyksettömyyttä, jossa on kohdattava ”heräämisen jälkeinen vaillinaisuus, taivasta vasten/ verhojen rutiininomainen, toistuva liike”. Ihminen uhkaa kadota rakennettuun ympäristöönsä, jonka ankeus latautuu taitavasti rakennettuihin kuviin: ”Asfalttiin karistettu tuhka, kumotut lasilliset, särkyneet/ sosiaaliset verkot.”

Tämän vuoksi ihmisten – tai muiden eliöiden – kohtaamiset hyökyvät esiin, kun niitä sattumalta tapahtuu. Yhdessä teoksen kimaltelevimmista kohdista puhuja aistii ”avoimen verenkiertosi, toisiinsa luutuneet säikeesi,/ niiden verhoamat ontelosi, otan sinut omakseni// kunnes nesteeni virtaa vapaasti kudoksissasi”.

Periferia etenee suurimmaksi osaksi kahden, joskus useamman, säkeen osuuksissa kuin rakentaen pala palalta ympäristöä maatasosta ylöspäin. Välillä mukana on hymyilyttävän osuvia lakonisia huomioita: ”On ilmeistä, että alueen idea on alun perin ollut/ selväpiirteisempi kuin materiaalinen alue ja sen tulkinta.” Erityisesti osioiden lopuissa Mäkipuro maalaa moniaistillisia kuvia, jotka jäävät soimaan ja voisivat olla kokonaisuuksia itsessään: ”radioni, viritän sinut toiselle taajuudelle/ jotta kuulisin kaikki kerrostalon äänet yhtä aikaa”.

Yhdessä teoksen voimakkaimmista kuvista Mäkipuro kirjoittaa: ”Vinyylilaatat soivat kerrostumina mosaiikkibetonin yllä.” Se kasvaa kuvaksi koko Periferiasta, jossa kieli taivuttaa betonin jatkuvasti uusiin muotoihin.

Anna Hollingsworth

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua