Joel Haahtelan kirjoittama pienoisromaani Jaakobin portaat pohtii mysteeriä arkielämässä

Kuvat: Dorit Salutskij / Otava

Mies matkustaa Jerusalemiin noutamaan kotiin psykiatriseen sairaalaan päätynyttä veljeään Iljaa. Kotiutumisen viivästyessä hän asuu veljensä vuokrahuoneistossa, josta löytää isoisän muistikirjan ja siihen piirretyn muinaisen Jerusalemin kartan. Karttaan on merkitty myyttiset Jaakobin portaat, joiden sijaintia Ilja vaikuttaa tutkineen.

Näin käynnistyy myyttisten portaiden etsintä ja samalla miehen sisäinen matka kohti itsensä ydintä.  Myytissä Jaakob näki unessa portaat, joita pitkin hyvyys kulkee. Portaiden voi myös nähdä symboloivan jotain näkymätöntä ja silti merkityksellistä kaipauksen kohdetta.

Jerusalemin tiiviissä ilmapiirissä mystiikka leijuu luontevasti osana arkea. Oppaita on tarjolla joka lähtöön. On viittaan pukeutunut salaperäinen hahmo, joka johdattaa matkalaista kohti määränpäätään öisen kaupungin kujilla, siinä missä myös naapurin Mihályi, joka selvittää iltaisin ajatuksiaan istuen katolla vilttiin käärityneenä.

Muistot, valemuistot ja väkevät kohtaamiset risteilevät kerronnassa vuoron perään omina tapahtumaketjuinaan. Menneisyyden aaveet kuten sopimaton suhde seminaarioppilaaseen, tyritty ura yliopiston kirjallisuuden opettajana, vilpillinen auttamissuhde veljeen ja kirpaiseva äidinkaipuu nousevat vuorotellen pintaan vaatien jonkinlaista ratkaisua. Suhteet muihin paljastavat kuitenkin jotain myös suhteesta itseen.

* *

Mitä lopulta voimme tietää tai ymmärtää rajallisten havaintojemme ja liikkuvien ajatusrakennelmiemme varassa? Voiko syvintä osaansa koskaan tavoittaa? Onko olemassa edes mitään keskipistettä? Joel Haahtela osaa avata kysymyksiä ja päätyä niissä harmoniseen lopputulemaan, joka ei taputtele teemoja kasaan vaan avaa tilaa niiden ympärille.

Ajatusten ja muistojen risteilystä huolimatta Jaakobin portaat -romaanin (Otava, 2022) rakenne on kronlogisuudessaan selkeä. Myös kieli on täsmällistä, harkittua ja tarkasti kuvailevaa. Assosiaatioita seurataan loppuun asti rauhoittavan tasaisella rytmillä. Suuret ajatukset saavat näennäisen kompaktin muodon. Rivien väliin syntyy kuitenkin oma, ilmava todellisuutensa.

Symbolisesti tarinaa kelluttaa meri. Muistikirjaa kirjoittanut isoisä seilasi merimiespappina ympäri maailmaa. Muistoissaan mies palaa usein lapsuudenkodin ullakolle, jonne työkseen laivoja suunnitellut isä rakensi lapsilleen leikkikajuutan. Isän ja nuorena kuolleen äidin suhde oli kuin kaunis purjehdus, joka jatkui kuolemankin jälkeen. Rakkauden jälki on syvä, voimakas ja salaperäinen kuin meri.

Tarinan edetessä aukeaa mysteerien kiehtovuus – samanaikainen läsnäolo ja poissaolo, tuttuus ja vieraus, avoimuus ja piiloutuvuus. Kuten Haahtela kirjoittaa: ehkä jonkin puuttuvan etsiminen onkin sen läsnäoloa. Ehkä elämä tapahtuu aina reunoilla, sen ympärillä mitä etsimme.

Päivi Röppänen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua